valoa tunnelin päässä

En vain vielä tiedä, onko se juna…

Kävin siis siellä pomopomopomoneuvottelussa. Se oli yllätyksekseni ihan hyvähenkinen tilaisuus, esimiehen esimies on ihan fiksu kaveri ja vissiin olin sedät säikäyttänyt, kun kumpikin luuli, että tilanne on Hirvittävän Paha ja tarvitaan Järeitä Toimenpiteitä. Ainoa, mitä pyysin – kuten olen jo monta vuotta pyytänyt – oli päästä toiseen toimipisteeseen tekemään töitä, pois tästä hulluinpesästä. Nyt se sitten yhtäkkiä sopikin, eikä ollut mitään mutinoita siitä, että pomo tahtoo kerran kuussa käydessään olla juuri täällä eikä siellä toisaalla laisinkaan. Etätöitäkin ehdottivat, mutta sanoin, että jos tunnen olevani työpaikalla täysin yksin, niin kotona minä vasta yksin olisinkin…

Pysyin ihan kasassa siihen saakka, kunnes pomo kysyi opiskeluista, hajosin ihan täysin, kun vastasin, että se on ollut henkireikä, koska siellä on edes yksi porukka, johon tunnen kuuluvani. Että on edes jotain. Sedät hämmentyivät itkevän eukon edessä, reppanat. En jaksanut välittää, itkin vain ja räkästin nenäliinaa.

Summa summarum, saan vaihtaa toimipistettä, kaikki on pomojen kanssa hyvin (siis no hard feelings or so) ja huomenna mä muutan. Enää täytyy uskaltaa täällä laittaa ihmisille tieto, että vaihdan – ihan varmasti kysyvät, että miksi. En tiedä mitä sanoa.

depressiivinen ja uupunut

Lääkäri tutkaili psykologin merkintöjä, mun täyttelemiä lappusia ja tuli tulokseen, että tämän hetkiseksi diagnoosiksi tulee ”vakava masennus ja kohtalainen työuupumus”. Että semmosta. *huoh* Lääkkeet sain, kai ne aikanaan taittaa pahimman terän tästä olosta, vaikka – lääkäriä lainatakseni – eiväthän ne mitään korjaa. Puhuimme, että esimiehen kanssa pitäisi varmaan pitää palaveri tästä ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta mun on vaan kovin vaikea saada tästä pomolle sanottua, kun aina on kaikki ollut ”hyvin”, kun se on minulle soitellut ja kuulumisia kysynyt. Lääkäri sitten topakkana kysyi, että no soittaako hän ja soittaako heti. Ja soitti, kun sai luvan. Sovittiin palaveri ensi viikoksi, kun pomo on muutenkin näille huudeille tulossa ja minä aloin odottaa pelko persiissä tulevaa aikaa. Tässä lafkassa kun ei koskaan tiedä, tuleeko ruoskaa siitä, ettei jaksakaan laulaa ylistyshymniä firmalle.

Tänään esimies sitten soitti minulle, että hän ottaa sitten oman esimiehensä mukaan tuonne keskusteluun… Tämähän ei meikäläisen oloa juurikaan helpottanut, välittömästi tuli tunne, että ne jyrää meitin, kaikki on mun syytäni jollain tavalla kuitenkin ja saan raippoja ja rangaistuksen sekä mahdollisesti lapun kouraan, että ei tartte tulla enää, kun et kerta jaksa. No, onneksi tilanne ei sentään ihan näin paha ole, tosin ensimmäiset ajatukset varmaan parhaiten kuvastaa mun käsitystäni tästä firmasta ja sen toimintatavoista… Sain sanottua pomolle, että ymmärtäähän se, että tässä ei ole kyse siitä, vaan että ongelma on täällä mun vakitoimipisteessä ja että meidän välillä ei ole mitään pahaa. Pomo jollain tasolla yllätti sanomalla, että eihän hän ole missään vaiheessa niin luullut ja että nyt on vaan tärkeintä, että löydetään keinoja, jolla mulle saadaan parempi olo ja jaksaminen töissä. Kai tää tästä. Ensi viikko sitten taas kertoo paljon.

löysässä hirressä

Odottaminen  on inhaa. Kävin lääkärillä ja lekuri oli erittäin myötätuntoinen ja kuunteli kokolailla jopa kauhistuneena vuodatustani näistä työolosuhteista. Ihmetteli, kuinka olen ylipäätään jaksanut näinkin pitkään ja passitti pyskologille juttelemaan. Sanoi, että ei siitä varmasti muuta apua ole, mutta saapahan ainakin purkaa tuota oloa, ja ehdotti, että josko kutsuttaisiin pomokin neuvonpitoon ihan lekurin pakeille, josko saataisiin sekin ymmärtämään, että mun pääni ei kestä. En ole varma, olenko moiseen valmis, tässä firmassa kun ei saa olla ”heikko” tai esittää kritiikkiä firmaa kohtaan – sitä pian huomaa yksityisten YT:iden olevan päällä ja punainen lappu kourassa ”lepäämässä”.

Roikun siis löysässä hirressä ja koitan pitää itseni kasassa psykologin tapaamiseen saakka. Tiedän, että puhuminen auttaa ja jotenkin sen, edes hetkellisen, helpotuksen odottaminen on vaikeaa. En usko, että mikään varsinaisesti helpottuu tai muuttuu, mutta saanpahan sanoa, että tämä on välillä yhtä helvettiä. Saan sanoa sen ihmiselle, jolla ei ole mitään kytköksiä firmaan ja saan vuodattaa ihan kaiken pois, mikä painaa. Ei tämä paska kultaamalla paremmaksi muutu, mutta saapahan ainakin sanoa suoraan, että se on paskaa.

myönteinen hyönteinen vs. grumpy cat

Syksy on tullut. En tiedä, johtuuko tämä alati kasvava vitutus siitä, vai siitä että töissä on edelleen paskaa. Joka tapauksessa olen huomannut itsekin olevani kamalan negatiivinen koko ajan ja pienen pienet asiat ärsyttävät ja saavat järkyttävän suuria mittasuhteita mun mielessäni. Kiljuvat kakarat, jalkakäytäville änkeävät pyöräilijät, minäminäminä-asenteella liikenteessä olevat ihmiset, ylipäätään ihan kaikki kiristää pinnan perse-erkkiraivoon saakka. Henkinen tilani alkaa selvästi olla ”muutan vuorille ja elän erakkona” -vaiheessa ja tämä on mennyt niin pahaksi, että Yykin jo siitä minulle lempeästi mainitsi.

Nyt vain ei millään jaksaisi olla myönteinen hyönteinen (ja miten sille sitten kävikään – paljonpa oli siitäkin asenteesta apua…), kun grumpy cat minussa lyö littuun sen öttiäisen alta aikayksikön. Onhan tämä elämä toki kiireistä kaikkineen, mutta luulen, että tässä on taustalla jotain muutakin kuin vitutus, luottamuspula, vainoharha ja jatkuva pelko persiissä työpaikalla. Päätin siis mennä lääkäriin ja huomenna sitten katsotaan, antaako se lähetteen päälääkärille vai passittaako kotiin syömään napeilla itseni onnelliseksi.

lomaa odotellessa

Kyllä nyt nahistaa niin kovasti. Lomaan on vielä yli kaksi viikkoa ja millään ei jaksaisi. Pienetkin asiat ärsyttävät aivan määrättömästi, kivatkin asiat tuntuvat velvollisuuksilta ja koko ajan on kamalan sisäisestinuutunut olo. Vastoinkäymiset joko vituttaa eksponentiaalisesti tai sitten ne on ihan hälläväliä, ei vaan jaksa välittää, ei stressata, ei kiinnostua. Mitä siitä, että ostan 700 eurolla puuta kotiinkuljetettuna ja sitten kuljetus ei onnistu. Äkkiäkös mä ton käsinkin kotiin kannan sen muutaman kilometrin matkan – eihän siinä ole kuin tuhannen kiloa rankaa. *huoh*

Yn kanssa menee vaihteeksi vaihtelevasti. En oikein tiedä, miten päin pitäisi, voisi tai saisi olla, kun välillä ymmärrän häntä niin kovasti ja annan hänen olla juuri sellainen kuin hän on – ja sitten toisena hetkenä hän ei voikaan olla sellainen kuin on ja mä en vaan tajua häntä sitten yhtään. Nämä jälkimmäiset hetket on niitä, kun minulla(kin) on paha olla, eikä jaksaisi, silloin tulee väärinymmärryksiä ja -käsityksiä ja kaikkea. Ehkä Yllä on epärealistinen kuva, että kaiken pitää olla aina kivaa ja kaikki aina toimii – tosin hänellä kyllä on oikeus olla pahoilla mielin ja pahalla päällä, mutta jos mä satun loukkaantumaan hänen sanomisistaan, niin silloin mä rajoitan hänen häneyttään, koska eihän hän voi kontrolloida sitä, mitä hänen suustaan pääsee tai missä asennossa hänen naamansa milloinkin on.

Tokihan minäkin varmaan loukkaan joskus täysin tahtomattani ja Y on siinä mielessä suurempi ihminen, että hän pääsee niistä yli. Mutta kyllä minäkin varaan oikeuden voida pahoin, tuntea niin kuin tunnen, ilman siloittelua ja silittelyä. Ei minunkaan tarvitse ihan kaikkea olankohautuksella ottaa, jos toista nyt sattuu vituttamaan ja se sanoo pahasti. Tällä hetkellä on ollut tosi vaikea, kaiken tämän muun väsymyksen lisäksi, päästä yli niistä sanoista ja vaikka en niitä millään tavoin ajattele, niin se tunne jää. Ja se on halju tunne, josta on vaikea päästä yli, luottaa taas, että kaikki onkin kunnossa ja ”ei se mitään tarkoittanut”. Ei jotenkin uskalla mennä lähelle, päästää lähelle, fyysisesti olen paikalla, henkisesti lukossa.

Olenkin sitten ottanut sitä kuuluisaa omaa aikaa ja Y on ollut kotonaan. Olen nauttinut siitä, että olen saanut olla keskenäni lasten kanssa ja nukkua juuri niin leväälläni sängyssä kuin haluan, tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että kuorsaan välillä, eikä ole tarvinnut Keskustella ja Selvitellä asioita joka päivä. Jos ei näe, ei ole selviteltäviäkään. Ehkä tästä syystä Yn etäsuhteet ennen mua on onnistuneet. Eiku… eihän ne ole.

en ny sanois

Vaihteeksi on taas jotenkin epämääräinen olo. Epäviehko jotenkin, plain old me, vanha valas. En tiedä, mitä tällekin voisi tehdä, kroppa ei tunnu omalle, en tiedä kenen se on. Toivon juoksemisen auttavan, vaikka sekin tuntuu aika tuskaiselle välillä – ei tietoakaan siitä rytmistä ja jouhevuudesta, mitä vielä vuosi sitten oli.

En oikein tiedä, mitä kaipaan, nyt on jotenkin matalalentoa ja pelkään joko putoavani maahan tai törmääväni puuhun tai jotain, kun noste ei riitä. Varsinaisesti ei väsytä, nuuduttaa vain,  mutta on jotenkin mitäänsanomaton olo. Lomaa odotellessa, ehkä lepo korjaa. Kelitkin voisi vähän parantua…

vissiin liian tuttu

Taidan olla Yylle jo liian tuttu. Hyvähän se toisaalta on, ettei sen enää tarvitse sensuroida puheitaan, tunteitaan, olemisiaan jne., eikä enää pidä olla koko ajan ”kivaa”, vaan voi näyttää ja sanoa just sen, mille tuntuu – mutta toisaalta on olemassa myös sellaiset asiat kuin käytöstavat ja yleinen kohteliaisuus. Ei sillä, ei Y ole epäkohtelias, pikemminkin päinvastoin, mutta saattaa mun seurassa vaan reagoida ”todellisemmin” tai ”tunnetta vastaavammin”, kuin jonkun toisen seurassa.

Joskus se vaan tuntuu epäreilulle, että jos joku toinen istahtaa kyselemättä pöydän viereen puhumaan mistälie kesken tärkeiden töiden, niin ne tärkeät työt keskeytetään ja kuunnellaan enemmän kuin kohteliaasti ja aletaan jopa keskustelemaan ko. henkilön kanssa. Minä taas jos kysymättä teen vastaavaa, niin katse nostetaan hidastetun tuskaisasti, huokaistaan, pyöräytetään silmiä ja tokaistaan harmistuneesti: ”No mitä?”

Koitan ottaa tuon reaktion tietynlaisena kunnianosoituksena siitä, että mulle ei tarvitse näytellä. Mutta ei se siitä huolimatta hyvälle tunnu. Sanoisi sitten edes suoraan, että kun sulle voi näyttää miltä tuntuu, eikä koittaisi selitellä, että kyllä hän kaikille pyörittelisi silmiään, jos tekisivät samoin kuin minä (ie. vika on minussa, kun keskeytän, enkä tajua, että tärkeitä tekee hän). No, tekeväthän ne, vaan eipä pyörähdä silmä.

osatonna

Joskus sitä tuntee itsensä vaan niin kovin yksinäiseksi. Tämä ”työyhteisö” on ihan perseestä, kukaan ei kerro mulle mitään, ei vastaa jos kysytään tai jos vastaa niin ihan asian vierestä. Mikään ei tunnu hoituvan ja jos hoituu, niin vain puoleen väliin ja taas saa olla kukkumassa perään, että entäs tää loppu. Juorujakaan en kuule, koska nekin kiertää mut hyvin tehokkaasti, ja sitten pitkien aikojen päästä ihmiset puhuu asioista itsestäänselvyyksinä ja minä olen ihan ”wtf, tällaistakin tapahtunut”. Mä en kuulu mihinkään, mut unohdetaan aina, mulle ei puhuta kuin pakolliset ja toisinaan ei sitäkään, mua ei kutsuta koskaan mihinkään, ei edes niihin tarpeellisiin palavereihin, saati mihinkään ”yhteisiin” illanviettoihin, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sitten jos mainitsen, että on vähän yksinäinen ja syrjäytetty olo näiden asioiden takia, niin vakiovastaus jopa niiltä siviilielämän lähimmiltä ihmisiltä on: ”no, ainakaan et oo ryhmässä X enää”, että mitäs siinä valitat, kun asiat voisi huonomminkin olla. Joo-o, voisihan ne. Voisin vaikka olla pitkäaikaissairas enkä saisi töistä palkkaa, mutta sairaspäivien loputtua en myöskään Kelalta rahaa, koska minulla olisi työpaikka, ja sitten taistelisin sekä sairauteni että toimeentuloni kanssa. Ei tuo potentiaalinen tulevaisuudenkuva kuitenkaan lohduta laisinkaan tai vähennä vitutusta, jota tässä nykyisessä tilanteessa koen.

Tekisi mieli purskahtaa itkuun joka kerran, kun tuon ”lohdutuslauseen” kuulen, niin pahalta se tuntuu. Ja joka kerran, kun huomaan taas jääneeni ulkopuolelle kaikista asioista, jopa villeimmistä tornihuhuista. On niin olemassaolokelvoton olo.

entäs jos ei vaan jaksa?

Entäs jos väsyttää niin, että itkettää? Entä jos on henkisesti ihan venytetty ja ohut? Entäs jos on ihan mitäänsanomaton ja yhdentekevä olo? Yksinäinen, klovnin ikihymy kasvoilla, ei voi romahtaa, olla jaksamatta, koska Täytyy jaksaa. Muut saavat olla surkeita, rikkinäisiä, sairaita, muiden tunteet pitää huomioida, muista pitää huolehtia, muut saavat olla väsyneitä ja jaksamatta – koska minä jaksan heidänkin puolestaan.

Jos muut ovat sairaita, minä riennän oma-aloitteisesti kapaloimaan, passaamaan, huolehtimaan – jos minä olen sairas, minulle toivotellaan jaksamisia ja mennä keikutellaan omaan elämään, koska nyt vaan tuntuu sille. Jos minä kerran kahdessakymmenessäkolmessa vuodessa matkustan ulkomaille, niin paluupäivääni ei edes muisteta, vaan sille illalle sovitaan muuta seurustelua – koska eihän tuollainen muutaman päivän reissaaminen ole mitään sellaisen sankarin rinnalla, joka matkustaa 300 päivää vuodessa. Entä sitten, jos minua jännittää tuo matka, pelottaa uudet tilanteet, paikat, ihmiset, vieras kieli, pärjääminen? Stressitaso tapissaan, henkinen jaksaminen jo lähtiessä finito? No kuule pärjäile, nähdään sit, kun bileet on ohi.

Kyllähän näistä aina kysytään onko ok ja järkiminä kyllä on suostunut, mutta tunneminä ajattelee, että olisi niin kovin mukava, jos ei aina tarvitsisi olla antamassa ”lupaa”, että joskus ajateltaisiin myös minua, ihan kysymättä, sitä mikä minusta tuntuisi hyvälle noin lähtökohtaisesti. Moneen kertaan olen kuitenkin puhunut, että olisi ihanaa joskus sairastaa niin, että olisi joku joka huolehtii ja ehkä jopa vähän passaisi. Ja muutamaan kertaan olen tuonut esiin stressiä reissusta ja sen herättämiä tuntemuksia, mutta ”kyllä se hyvin menee” – joo, varmasti menee, mutta se ei just nyt helpota…

Joskus aikoinaan kun kuulin lausahduksen: ”Koitan tehdä toiselle niinkuin haluaisin minulle tehtävän” ja silloin taivuttiin vähintään tuhannen mutkalle toisen mielen mukaan (ja joskus mielen vierenkin mukaan varmuuden vuoksi). Mitä tapahtui tuolle lauseelle? Vai onko tämä nykyinen se tapa, jolla minun sitten pitäisi kohdella toisia jatkossa: kysyä vain joka asia ja olla tekemättä itse mitään, miettimättä yhtään itse etukäteen miltä toisesta tuntuu, mistä toinen on puhunut aiemmin, mikä olisi toiselle hyvä?

Jotenkin vain tuntuu, että minä en luultavasti pysty semmoiseen, vaan tulen aina edes yrittämään sitä omaehtoista ajattelua jollain tasolla ja miettimään, miten ihmiset haluaisi oikeasti itseään kohdeltavan. Vaikka totta puhuen joskus tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja olla ajattelematta mitään, huolehtia vain omasta hyvinvoinnistaan ja itsestään. Niin ne muutkin tekee.

pitää päästä pois!

Tästä putiikista pitää päästä pois! Asap. Ihme kyttäysmentaliteettia, haukutaan pystyyn väärin perustein, kysellään jatkuvasti riittääkö työt varmasti koko päiväksi (kyllä, edelleen), vaaditaan tekemään toisen yksikön töitä ja jos ei suostu, annetaan ymmärtää, että sitten pitää siirtyä kokonaan tähän toiseen yksikköön ja ”sitten ei yhtään kyllä tiedä, mitä hommia joutuu tekemään” jne.

Unelmahomma menee huolella rustatusta hakemuksesta huolimatta sivu suun vain siksi, että joka paikkaan on nyt niin tunkua, että työnantajat kiristää pääsyvaatimuksia. Normihommiin vaaditaan yliopistotason koulutus, eikä tällainen vaivainen ammattikorkeakoululainen kelpaa enää mihinkään. Jatko-opiskella pitäisi, mutta luonnollisesti palkattomana ja tietenkin työtehtävät samalla hoitaen – sekä omat että vieraat.

Minä en jaksa täällä, tämä ilmapiiri tappaa hitaasti mutta varmasti. Kaipaan niin sitä aikaa, jolloin ”tehtiin itselle”, tehtiin parempaa, motivoituneemmin, edullisemmin, järkevämmin, kaikin tavoin paremmin. Nyt vaan flegmatisoidutaan, lakataan ajattelemasta ja yrittämästä, tehdään vain pakollinen jos sitäkään – koska siihen firma kannustaa omalla politiikallaan. Mä en pysty tällaiseen.