715517

Tämä on nyt sitten julkinen avautuminen tisseistä. Omistani. Eilen tajusin, miksi en pidä niistä. Ei sillä, ovathan ne pienet, mutta muuten oikein mukavat, Y tykkää, ikään ja imetyksiin nähden jopa melko terhakat – ja herkät. Oivat tissit siis kaikin puolin, mutta rumat.  Olen miettinyt joskus niiden suurentamista, mutta eilen tajusin, että en oikeastaan edes haluaisi isompia, kunhan olisivat eri muotoiset. Haluaisin sellaiset nätit pisaranmalliset, ”tavallisen rinnan” näköiset, en tällaisia ketunnokkia.

Näillä nyt kuitenkin vain mennään, mitä luonto on suonut, ei minusta ole veitsen alle menemään ihan vain tuommoisen takia. Vituttaahan se joskus kuin pientä oravaa, että nämä on mallia teepussit, mutta taidan kuitenkin joka tapauksessa arvostaa enemmän sitä herkkyyttä kuin ulkonäköä. Jos olisi pakko mennä silpomaan itseään, niin ehkä taitaisin kuitenkin ennemmin pyytää napsauttamaan pois tuon ylimääräisen vatsanahan, jota raskauksista jäi tuohon sektioarven päälle roikkumaan…

 

lomaa odotellessa

Kyllä nyt nahistaa niin kovasti. Lomaan on vielä yli kaksi viikkoa ja millään ei jaksaisi. Pienetkin asiat ärsyttävät aivan määrättömästi, kivatkin asiat tuntuvat velvollisuuksilta ja koko ajan on kamalan sisäisestinuutunut olo. Vastoinkäymiset joko vituttaa eksponentiaalisesti tai sitten ne on ihan hälläväliä, ei vaan jaksa välittää, ei stressata, ei kiinnostua. Mitä siitä, että ostan 700 eurolla puuta kotiinkuljetettuna ja sitten kuljetus ei onnistu. Äkkiäkös mä ton käsinkin kotiin kannan sen muutaman kilometrin matkan – eihän siinä ole kuin tuhannen kiloa rankaa. *huoh*

Yn kanssa menee vaihteeksi vaihtelevasti. En oikein tiedä, miten päin pitäisi, voisi tai saisi olla, kun välillä ymmärrän häntä niin kovasti ja annan hänen olla juuri sellainen kuin hän on – ja sitten toisena hetkenä hän ei voikaan olla sellainen kuin on ja mä en vaan tajua häntä sitten yhtään. Nämä jälkimmäiset hetket on niitä, kun minulla(kin) on paha olla, eikä jaksaisi, silloin tulee väärinymmärryksiä ja -käsityksiä ja kaikkea. Ehkä Yllä on epärealistinen kuva, että kaiken pitää olla aina kivaa ja kaikki aina toimii – tosin hänellä kyllä on oikeus olla pahoilla mielin ja pahalla päällä, mutta jos mä satun loukkaantumaan hänen sanomisistaan, niin silloin mä rajoitan hänen häneyttään, koska eihän hän voi kontrolloida sitä, mitä hänen suustaan pääsee tai missä asennossa hänen naamansa milloinkin on.

Tokihan minäkin varmaan loukkaan joskus täysin tahtomattani ja Y on siinä mielessä suurempi ihminen, että hän pääsee niistä yli. Mutta kyllä minäkin varaan oikeuden voida pahoin, tuntea niin kuin tunnen, ilman siloittelua ja silittelyä. Ei minunkaan tarvitse ihan kaikkea olankohautuksella ottaa, jos toista nyt sattuu vituttamaan ja se sanoo pahasti. Tällä hetkellä on ollut tosi vaikea, kaiken tämän muun väsymyksen lisäksi, päästä yli niistä sanoista ja vaikka en niitä millään tavoin ajattele, niin se tunne jää. Ja se on halju tunne, josta on vaikea päästä yli, luottaa taas, että kaikki onkin kunnossa ja ”ei se mitään tarkoittanut”. Ei jotenkin uskalla mennä lähelle, päästää lähelle, fyysisesti olen paikalla, henkisesti lukossa.

Olenkin sitten ottanut sitä kuuluisaa omaa aikaa ja Y on ollut kotonaan. Olen nauttinut siitä, että olen saanut olla keskenäni lasten kanssa ja nukkua juuri niin leväälläni sängyssä kuin haluan, tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että kuorsaan välillä, eikä ole tarvinnut Keskustella ja Selvitellä asioita joka päivä. Jos ei näe, ei ole selviteltäviäkään. Ehkä tästä syystä Yn etäsuhteet ennen mua on onnistuneet. Eiku… eihän ne ole.

my way

Tämä on minun blogini, minun henkireikäni ja minä saan kirjoittaa tänne mitä haluan, miten haluan! Minun tapani on pureskella asioita, purskutella niitä, jauhaa ne pieniksi paloiksi ja sitten hylätä tarpeettomana, mikäli ne sellaisia ovat. Ja jos en saa tai voi tehdä sitä irl, teen sitä täällä virtuaalisesti. Vain siten voin unohtaa ne ja jatkaa taas normaalia elämää ilman hampaankolokarheuksia.

Se, joka ei tätä tapaa kestä, voi lakata lukemasta blogia. Koska fakta on se, että jos en saa mieltäpainavia asioita möyhentää, niin ne jäävät mielenpäälle ja ovat siellä hamaan tappiin. Minun on pakko saada purkaa ne johonkin, jotta saan ne systeemistäni ulos. Ja se on tänne, jos keskustelukumppani sanoo ”eiköhän tämä tästä asiasta riitä”. Se on sitten ihan hänes, jos käy lukemassa jälkikäteen täältä niitä purkauksia ja ahdistuu. Ei ole pakko.

terapian tarpeessa

Menen pariterapiaan – äitini kanssa. Me emme vain yksinkertaisesti osaa puhua toisillemme, emme kommunikoida millään tavalla. Hyvääpäivääkirvesvartta-keskustelut kyllä onnistuvat noin viiden minuutin ajan, mutta sen pidempään en halua hänen kanssaan puhua, koska tulee vain niin valtavan paha mieli ihmiselle siitä.

Viimeisin episodi sitten kirvoitti yhteisen päätöksen terapiasta. Äitini kirjoittaa elämäkertaansa, muistelmiaan, mitä lie vastaavaa, ja tapa, jolla hän kuvaa minua ja minun elämääni siinä, sai minut heittämään tuplavoltin taaksepäin kerien. Hän kuvaa minut häikäilemättömäksi hyväksikäyttäjäksi, itsekkääksi, lapsiaan laiminlyöväksi ihmiseksi, joka ajattelee vain omaa napaansa ja vie vanhojen ihmisten viimeisetkin pennoset. Minun todellisuuteni näistä asioista on hyvinkin erilainen…

Lisäksi äidilläni on sangen valikoiva muisti: hän muistaa asiat aina itselleen parhain päin ja jos on tapahtunut jokin moka, niin hän ei missään nimessä ole ollut se, jonka takia se on tapahtunut (joku oppineempi voisi väittää moista toimintaa kognitiiviseksi dissonanssiksi). Hän joko ”unohtaa” asian tai vierittää tapahtuneen jonkun muun syyksi. Itsensä hän kuvaa hyvin mielellään uhriksi ja marttyyriksi, joka kaikkensa antaa, mutta kiittämättömät eivät anna mitään takaisin. Todellisuudessa hän haluaa kontrolloida kaikkia ja kaikkea, ja sen mitä hän antaa, hän vaatii kiitoksina tuhatkertaisesti takaisin. Muut eivät varmasti pääse vahingossakaan unohtamaan, että hän on joskus jotain tehnyt heidän hyväkseen.

Minä en suostu ottamaan roiston roolia tässä näytelmässä, siksi haluan puolueettoman osapuolen läsnäollessa kertoa oman versioni asioista. Luonnollisesti toivon, että äitini ottaisi onkeensa ja edes yrittäisi katsoa asioita myös minun näkökulmastani, tosin historian valossa en odota enkä oleta, että äitini ymmärtää ikinä minun kantaani (se voi olla liikaa pyydetty), mutta ainakin olen saanut sanoa sanottavani. Jos hän ei ymmärrä (tai halua ymmärtää), niin minun ei sitten tarvitse olla enää tekemisissä oman pesän likaajan kanssa. Ainakin olen yrittänyt.

kaikenlaisia

Monta vuotta sitten mainitsin yhden Yn eksistä, joka käyttäytyi melko – hmm – omalaatuisesti. Näimme Yn kanssa samaisen eksän kaupassa taannoin ja kyllä täytyy nyt vikoa, että tuollainen käytös taitaa olla enemmän modus operandi kuin silloisen hetken lapsus. Kuljimme nimittäin Yn kanssa saman ostoskärryn ympärillä ja juttelimme ostoslistasta, pysähdyimme hyllynkulmalle pohtimaan, että mitä tästä otettaisiin, kun huomaan, että joku kiertää takaani ja syhkäisee Yn kylkeen, että ”luulinkin huomanneeni sut täällä”. No eksähän siinä, kyselee kuulumisia, ei siinä mitään, mutta minä olin kuin ilmaa, ei edes vilkaissut päin. Y seisoo mun vieressä, yhteisen ostoskärryn luona, minä siinä lähes Yn kainalossa ja minusta todella tuntui, että eksä ei edes näe minua, minua ei vain ollut olemassa. Se oli lievästi sanottuna härö tunne, aloin jo hetken epäilemään olinko muuttunut läpinäkyväksi tai muuten kadonnut olemassaolon kartalta.

No, ei siinä mitään, lyhyt hetki ja saahan sitä tutuiltansa kuulumisia kysellä (paitsi ettei eksä tainnut edes haluta kuulla, mitä Yylle kuuluu, kunhan halusi esitellä raskausmahaansa…), mutta jäi tosiaan tunne, että jos Y olisi ”esitellyt” mut eksälle esim. tulevana vaimonaan tai jotain muuta yhtä shokeeraavaa, niin eksä olisi varmaan vaan sanonut ”jaa” ja jatkanut omaa juttujaan edelleen ignooraten mut täysin. Olettamahan tuo, mutta on sitä kaikenlaisia hiihtäjiä tämänkin maan päällä, en muuta sano.