good riddance to bad rubbish

Olen kotona! Tämä toimipiste tuntuu niiiiiiiiiin paljon paremmalle kuin se toinen, täällä on hiljaista, täällä on rauhallista, täällä on ruokaseuraa, täällä ihmiset puhuu toisilleen, täällä on ikkuna, täällä on niin paljon parempi olla niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti.

Eilen lähetin ihmisille sähköpostilla viestin, että muutan tänne, mutta yhteystiedot säilyvät ennallaan. Kaksi ihmistä, siis kaksi koko sakista kävi sanomassa jotain – ja nämäkin kaksi sellaisista ryhmistä, joiden kanssa en ole ollut face-to-face -tekemisissä juurikaan, vaikka yhteistyötä ollaan tehtykin. Kaikki muut kävelivät akvaarioni ohi, eivät vilkaisseetkaan päin, juttelivat keskenään, olivat kuin en olisi olemassakaan. Moinen lapsellisuus olisi huvittanut, jos ei olisi ärsyttänyt. Jos jotain, niin se vain vahvisti sitä tunnetta, että olipa hyvä päästä tuolta pois. Nyt on parempi.

my way

Tämä on minun blogini, minun henkireikäni ja minä saan kirjoittaa tänne mitä haluan, miten haluan! Minun tapani on pureskella asioita, purskutella niitä, jauhaa ne pieniksi paloiksi ja sitten hylätä tarpeettomana, mikäli ne sellaisia ovat. Ja jos en saa tai voi tehdä sitä irl, teen sitä täällä virtuaalisesti. Vain siten voin unohtaa ne ja jatkaa taas normaalia elämää ilman hampaankolokarheuksia.

Se, joka ei tätä tapaa kestä, voi lakata lukemasta blogia. Koska fakta on se, että jos en saa mieltäpainavia asioita möyhentää, niin ne jäävät mielenpäälle ja ovat siellä hamaan tappiin. Minun on pakko saada purkaa ne johonkin, jotta saan ne systeemistäni ulos. Ja se on tänne, jos keskustelukumppani sanoo ”eiköhän tämä tästä asiasta riitä”. Se on sitten ihan hänes, jos käy lukemassa jälkikäteen täältä niitä purkauksia ja ahdistuu. Ei ole pakko.

johan kesti

Kävin lekurissa jokin aika sitten ja vielä tuon jälkeen siis labrassa, jossa oli tarkoitus sulkea pois harvinaisempia reumasairauksia. Soittoajan labratuloksia varasin parin viikon päähän näytteenotosta, että varmasti kerkiävät tulokset valmistua. No, eipä kerenneet. Kukaan ei osannut sanoa, mikä kestää, missä kestää ja kuinka kauan kestää…

Varasin uuden ajan viikon päähän ensimmäisestä soittoajasta – eikä banaania vieläkään. Tänään on kulunut kahta päivää vaille kuukausi tuosta ensimmäisestä soittoajasta (ja siis lähes puolitoista kuukautta näytteenotosta), eikä ollut kuulunut mitään. Alkoi käydä vähän hermon päälle, vaikka olenkin ”tyytyväinen” saamaani diagnoosiin, niin olisihan se toki kiva tietää myös se, ettei siellä sitten ole mitään pikkuylläreitä taustalla.

Koska en enää jaksanut varailla minkään sortin soittoaikoja viikkojen päähän vain kuullakseni, ettei mitään ole tapahtunut – ja koska olin sitä mieltä, että puolitoista kuukautta on ihan riittävä aika saada yksien labrojen tulokset selville – kirjoitin kyseiselle puljulle selvittelypyynnön, jonka ikävänä ihmisenä osoitin myös ko. putiikin potilasasiamiehelle. Ja katso, ihme tapahtui! Lääkäri soitti about saman tien ja kertoi, että labratulokset on olleet ilmeisesti ”jo” viime viikolla valmiina, mutta hän ei ole muistanut niitä mulle ilmoittaa…

No, hyvä kun vihdoin selvisi, tosin minä en käyttäisi ilmaisua ’jo’ – varsinkaan, kun mitään väliaikatietoja viivästymisestä ei ole kyselyistä huolimatta annettu. En olisi laisinkaan höntyillyt, jos olisin tiennyt, että tulokset käsitellään vinkuintiassa ja vastauksissa saattaa kestää kuukausitolkulla. Mutta ei, edes labrasta ei tiedetty, missä näytteet seikkailevat…

Ja joo, kaikki negatiivisia siltä osin eli aikaisempi diagnoosi pitää. Case closed.

ihme räkättirastaita

En jaksa käsittää, miten joku voi valittaa, että on ihan liikaa hommaa, ei kerkiä tekemään, pakko painaa pitkää päivää – ja silti on aikaa istua kahvitunnilla kolme kertaa päivässä ja pitää tunnin ruokatunti siinä välissä. Ja kahvitunti on todellakin se tunti, täysin valehtelemati. Sitten tuossa kahvitilassa istutaan ja huutonauretaan, kun toiset koittaa pakertaa hommia avokonttorissa, perkele.

Ihmisen hermoa kiristää tuollainen.

terapian tarpeessa

Menen pariterapiaan – äitini kanssa. Me emme vain yksinkertaisesti osaa puhua toisillemme, emme kommunikoida millään tavalla. Hyvääpäivääkirvesvartta-keskustelut kyllä onnistuvat noin viiden minuutin ajan, mutta sen pidempään en halua hänen kanssaan puhua, koska tulee vain niin valtavan paha mieli ihmiselle siitä.

Viimeisin episodi sitten kirvoitti yhteisen päätöksen terapiasta. Äitini kirjoittaa elämäkertaansa, muistelmiaan, mitä lie vastaavaa, ja tapa, jolla hän kuvaa minua ja minun elämääni siinä, sai minut heittämään tuplavoltin taaksepäin kerien. Hän kuvaa minut häikäilemättömäksi hyväksikäyttäjäksi, itsekkääksi, lapsiaan laiminlyöväksi ihmiseksi, joka ajattelee vain omaa napaansa ja vie vanhojen ihmisten viimeisetkin pennoset. Minun todellisuuteni näistä asioista on hyvinkin erilainen…

Lisäksi äidilläni on sangen valikoiva muisti: hän muistaa asiat aina itselleen parhain päin ja jos on tapahtunut jokin moka, niin hän ei missään nimessä ole ollut se, jonka takia se on tapahtunut (joku oppineempi voisi väittää moista toimintaa kognitiiviseksi dissonanssiksi). Hän joko ”unohtaa” asian tai vierittää tapahtuneen jonkun muun syyksi. Itsensä hän kuvaa hyvin mielellään uhriksi ja marttyyriksi, joka kaikkensa antaa, mutta kiittämättömät eivät anna mitään takaisin. Todellisuudessa hän haluaa kontrolloida kaikkia ja kaikkea, ja sen mitä hän antaa, hän vaatii kiitoksina tuhatkertaisesti takaisin. Muut eivät varmasti pääse vahingossakaan unohtamaan, että hän on joskus jotain tehnyt heidän hyväkseen.

Minä en suostu ottamaan roiston roolia tässä näytelmässä, siksi haluan puolueettoman osapuolen läsnäollessa kertoa oman versioni asioista. Luonnollisesti toivon, että äitini ottaisi onkeensa ja edes yrittäisi katsoa asioita myös minun näkökulmastani, tosin historian valossa en odota enkä oleta, että äitini ymmärtää ikinä minun kantaani (se voi olla liikaa pyydetty), mutta ainakin olen saanut sanoa sanottavani. Jos hän ei ymmärrä (tai halua ymmärtää), niin minun ei sitten tarvitse olla enää tekemisissä oman pesän likaajan kanssa. Ainakin olen yrittänyt.