ei yhtään juhlafiilis

Ei yhtään sellainen olo, että päästäinen on tulossa, että on loma ja vapaata ja juhlapyhät. Isäni mielestä jälleen olen "väärin" lomalla, kun olen ottanut lomaviikokseni lapsettoman viikon. Kun "ei ole edes ensimmäinen kerta". No, milloinkas minä olisin lasten kanssa lomaillut, kun talvilomaviikonkin olivat isällään ja jotenkin ei vaan tee mieli kesälomaa katkoa joka toisen viikon pätkiksi. Kai mullakin on oikeus olla Lomalla – ei se ole lomaa, jos joudun aamulla heräämään viemään lapsia kouluun ja sitten muutaman tunnin päästä taas niitä hakemaan kotiin. Eikä siinä iltapäiväaikaakaan juuri kamalan paljon enempää jää, vaikka miten olisin lomalla "lasten kanssa", jos ne ovat koulussa. Äh, no saipahan äijä kakistettua asiansa ulos, on se mulle ollut tässä jo pari viikkoa puhumattakin, kiertänyt kaukaa eikä ole kunnolla edes morjestanut. Sitten jo juttukin alkoi luistamaan, kun sai rykäistyä mielipiteensä ilmoille.

No, se nyt vaan "on tommonen", ollut aina, mutta kyllä mä siitä edelleen mieleni jaksan pahoittaa. Eihän se kivalta tunnu, kun omat vanhemmat on sitä mieltä, että olen luuseri töissä ja epäonnistunut lasten kasvattaja, lusmuäiti ja ajattelen vain itseäni – eihän ne sitä toki sano päin naamaa, mutta kyllä se aika selvästi esiin tulee muuta kautta.

Enihuu, mistäs tää lähti. Niin siitä pääsiäisestä, vapaista ja loma-ajoista. Ei vaan ole yhtään sellainen fiilis, että olisi edes vapaata. Ei itsestään saa vapaapäiviä, jos sisuskalut on sekaisin, ei semmoisesta voi ottaa lomaa. Olisi ihanaa olla iloinen ja nautiskella auringosta (jos sitä olisi), hyvästä seurasta, ruuasta ja juomasta, elämästä yleensä. Nyt vaan painaa mieltä jotenkin eikä oikein jaksa iloita mistään, mikään ei oikein tunnu millekään. Sekin, että se kämppä mitä olen mun ja lasten kodiksi kyttäillyt tässä pitkin kevättä, on ilmeisesti mennyt, sai mut vaan kohauttamaan olkapäitä ja toteamaan ’oh well’. Samalla asiat sitten tuntuu toisaalta niin kamalan ahdistavalle että rintaa puristaa, vaikka kaikki on periaatteessa (ja käytännössä myös) ihan hyvin.

Mikä mulla on?  

ja kaikessa soi blues

Kevätväsymys tai jokin. Mieli on alavireinen, olemisen pohjasävy sininen ja kaikessa soi blues. Y kysyi multa, olenko mä masentunut ja melko automaattisesti vastasin ’en’. Sitten aloin miettimään asiaa tarkemmin tykönäni ja korjasin vastaustani muotoon ’en tiedä’. Yleensä syksyisin on tällainen olo, sisäänpäin kääntynyt, surumielinen tulehen tuijottaja ja kevät on normaalisti sitä riehakkuuden ja ilon aikaa, vaan ei nyt. 

Mitään varsinaista Syytä ei asialle ole. No, voihan syiksi niin tahtoessaan tietenkin laskea kämpän myymisestä ja uuden hankkimisesta johtuvan epävarmuuden, paskan fiiliksen töissä kun aamuisin vituttaa jo valmiiksi että pitää lähteä ja sen sellaiset roikkuvat asiat. Vaikka kivaa on silloin kun on kivaa, niin tähän raskassoutuiseen olotilaan sitä sitten palaa kuitenkin, kun normiarki koittaa. Ei jotenkin saa reväistyä itseään ylös, flunssaakin pukkaa ja juuri aikaansaadut liikunnat jäivät sitten epämääräiseksi ajaksi siihen. Kai tässä on vähän kaikkea kaikessa.

Tekisi vain mieli mennä vaatehuoneeseen istumaan: siellä on pimeää ja hiljaista, eikä sieltä osaa kukaan mua etsiä. Paitsi ehkä Y, kun se tietää. 

konkretiaa

Tulin kotiin reissusta. Sillä välin PK oli pakannut aarteensa eli suurimman osan leffoistaan ja täällä oli vastassa puolityhjä hylly. Tyhjäkään hylly tai ei hyllyjä enää ollenkaan ei olisi aiheuttanut samaa tunnereaktiota kuin tuo puoliksi tyhjennetty. Se näytti niin rangalta, riivityltä, revityltä, groteskilta rangalta, josta osa lihoista vielä roikkui luista, osa jo poissa. Hetkessä muutto ja sen mukanaantuoma todellisuus konkretisoituivat ja minua alkoi ahdistaa. Ei se että PK lähtee, vaan että se ei sitten enää ole täällä. Vaikka se on juuri sitä mitä olen halunnutkin. 

Päätä särkee. 

 

Edit (15:45): Rauhoituin hetken. Tulin siihen tulokseen, että puolityhjä hylly ei olisi ollut järkytys, jos olisin tiennyt siitä etukäteen. Tällä hetkellä se, että muuttovalmistelut on jo aloitettu, tuntuu ihan hyvältä. Tulee tunne, ettei mun tarvitse potkia PKta pois, vaan se oma-aloitteisesti tekee niin kuin on sovittu.

paljonpa tänään

Paljonpa tänään tulee sanottavaa, blogiin asti jaksavaa. Ystävältäni sain seuraavan mietteen

"Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille."

-Tommy Tabermann-

ja se herätti ajattelemaan, että niin se kai on, eksymättä ei löydä perille. Eksyksissä tunnen olleeni, niin kovin hukassa. Ehkä se erilleenmuutto on polku, jota täytyy lähteä seuraamaan, ehkä sen avulla löydän perille, missä ja mitä ikinä se sitten onkin. Ehkä mulla sitten on jotain mukanani, ehkä mä sitten olen sydän ja polvet ruvella, mutta silmissä taas elämänhalu ja jaksaminen. Ehkä. Toivoisin niin.

Tänään pohdin junamatkalla hiljaa itsekseni, että tästä syksystä saattaa tulla tavanomaista vaikeampi. Syksyt nyt muutenkin ovat mulle aina masennuksen aikaa, melankolista tulehen tuijottelua, kynttilän liekin ikuista vahtimista, sisimpään käpertymistä, varjoihin sulautumista. Ja sitten on vielä lisäksi tämä kaikki muu. Lohtua toi ajatus, että syksystä tulee juuri sellainen, millaisen minä siitä itse teen. Ei kukaan muu voi siihen vaikuttaa: jos minä käperryn pimeään, olen pimeässä – jos taas avaan itselleni valoisia asioita, en ole pimeässä. Minä itse päätän, millaiseksi syksyni teen. Vaikka se onkin niin kovin perussurullista aikaa. 

hajoaa taas käsiin

Paletti alkaa taas hajota käsiin, pää on vähän heikoilla vaihteeksi. Tunteet ja tuntemukset liian suuria ja aika reunalla keikun. Perjantaina on on pitkästä aikaa parisuhdeterapeutti ja se stressaa. Pitäisi osata sanoa jotain järkevää, koska olen itselleni asettanut tuon jonkinlaiseksi takarajaksi. Tokihan voisin venyttää itse asettamiani rajoja ja olla vain, antaa asioiden roikkua, mutta minä en jaksa. Tämä epätietoisuus tappaa varmemmin kuin mikään muu stressi.

Lisäksi sain huomata taas vaihteeksi, että mitään asiaa ei saisi ja voisi ja pitäisi pitää itsestäänselvyytenä. Yyllä oli epäselvyyttä, mitä tarkoittaa kun puhun omasta lomasta – hänellä oli jostain mulle vähän mystisestä syystä käsitys, ettei hän kuulu siihen konseptiin. Ja kun sitä sitten selviteltiin ja saatiin jokin tolkku ja konsensus siitä, että haluaisin sitä aikaa viettää yhdessä, niin sitten kävikin ilmi, että hän ei olekaan ihan niin kiiinnostunut sitä viettämään mun kanssani kuin mä oli kuvitellut. Reissuunlähdön finanssipoliittiset esteet ymmärrän kyllä, samoin aikaisemmin tehdyt sopimukset rajoittavat, mutta jotta ne voi ymmärtää, niistä pitää tietää. Lisäksi en vain jaksa ymmärtää, miksi sitten sanoo "haluan viettää aikaa kanssasi", jos käytännössä asia ei sitten kuitenkaan tunnukaan olevan niin, vaan onkin jotain tärkeämpää. Kukin toki tekee omat valintansa, joskus vaan toivoisi olevansa toiselle niin tärkeä, että se tekee "kaikkensa" yhteisen ajan eteen, no matter what. Mutta kun siihen yhteiseen tuleekin reunaehtoja, niin se tuntuu lähinnä semmoiselta vasemmalla kädellä sutaistulta läpihuutojutulta, jolla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Se ei tunnu oikealta eikä hyvältä.

Summa summarum: vähän on nyt joka suunnalla kaikenlaista ja ei oikein aina happi tahdo jaksaa kulkea. Rankinta on kuitenkin pitää naama näkkärillä ja olla kuin mitään ei olisikaan – ei täällä kotona oikein voi alkaa kiukuttelemaan, kun rakastajan kanssa on sukset ristissä… Joskus tunnen itseni niin kovin pieneksi ja tyhmäksi. Tällä hetkellä tosin lähinnä enemmänkin ’tyhjäksi’.

niitit pistoolissa

En tiedä, kuinka monta niittiä tässä naulapyssyssä on enää jäljellä. Eilen meni taas yksi. Tai oikeastaan kaksi.

Ensimmäinen napsahti ruokapöydässä, kun PK kesken ruokailun alkoi naputella kännykkäänsä. Jo se, että se armas kapula piti nostaa siihen ruokapöydälle, oli jo vähän semmoinen kulmiakohauttava juttu, mutta niitin teki todella se, että sitä piti alkaa vielä käpistämäänkin. Kai siellä jotain perkeleentärkeetä taas oli, vaihteeksi. Ja sitten tietenkin vedettiin herneet nekkuseen, kun katsoin toimitusta merkitsevästi ja kysyin, että onko ihan pakko juuri nyt, kun me syömme "yhdessä". Ettäkö hänellä ei olisi oikeutta käpistää kännykkäänsä missä tahtoo…

Toinen niitti meni sitten illalla ja jälleen kerran tilannetajusta ja toisten huomioimisesta. Alati eläinrakas kuopus oli löytänyt LIn viikolla itselleen sammakon "lemmikiksi", pitänyt sitä rasiassa, hoitanut ja ruokkinut, mutta koska ne ovat rauhoitettuja, se pitää päästää takaisin luontoon. Minullehan tämäkin "likainen työ" sitten jää, että minun pitää tämä kuopukselle kertoa ja se suru vastaanottaa. Minä mietin ja pohdin sammakkoprobleemaa (koska onhan se suloinen otus ja mielelläni minäkin sen pitäisi – ja kun jotain on ruokkinut itsemetsästämillään kärpäsillä, siihen kiintyy…) ja sureksin jo valmiiksi pikkuisen reaktiota lemmikistä luopumiseen. Kova paikka tulee olemaan se, lapseni tuntien. Ottaako PK tähän pohdintaan osaa? Ei tietenkään, tutkii kännykkäänsä ja innostuu: "Ei juma, ei oo totta!" Ihmettelen, että mikä nyt noin ja kuulemma lempibändi tulee Suomeen keikalle marraskuussa ja sinne pitäisi päästä, saahan mennä jooko jooko saahan. Huoh. Ja sitten vedetään herneet taas nekkuseen (kuinkahan monta sinne oikein mahtuu…), kun en innostu keikasta sitten yhtään. Kun sanon, että sammakkoa sureksin, niin siihen PK toteaa vain: "Kyllähän se kuopus varmaan itkee, mutta jos sille vaan selittää asian, niin eikö se muka ymmärrä." Mutta kun kyse ei ole ymmärtämisestä…

Minä en ihan oikeasti tiedä, kuinka monta tällaista(kaan) vielä jaksan. PK niin mesoaa olevansa "muuttunut mies", mutta ei se pohjimmiltaan mitenkään ole muuttunut – oma napa on edelleen lähinnä.