Kategoria-arkistot hilpeä

niin paljon parempi

Olen nyt viikon täällä uudessa paikassa oleskelleena voin sanoa, että tämä on kyllä niin paljon parempaa. En tiedä, vaikuttavatko ne lääkkeet jo vai onko tämä vain tämän paikan ansiota, mutta olo on paljon kevyempi. Henkisesti helpotti välittömästi, tänne on mukava tulla, koen olevani jopa tehokkaampi kuin ennen, kun pää ei ole koko aikaa turta ja täynnä surinapuuroa.

Huomaa, että entiseen toimipisteeseen liittyvä ahdistus vielä siellä kyllä jossain sisällä on, kun viime viikon loppupuolella lähdin tästä töiden jälkeen asioille kohti keskustaa, niin alkoi ahdistaa ihan tuhannesti, matka kun oli sama kuin entinen työmatka. Tuli sisäisesti levoton olo ja piti keskittyä hengittämiseen ja tolkuttaa itselleen, että et ole menossa Sinne, et ole menossa Sinne. Ehkä tuostakin pääsee vielä eroon, ajan kanssa. Pakko, kun entinen toimipiste on keskellä kirkonkylää…

good riddance to bad rubbish

Olen kotona! Tämä toimipiste tuntuu niiiiiiiiiin paljon paremmalle kuin se toinen, täällä on hiljaista, täällä on rauhallista, täällä on ruokaseuraa, täällä ihmiset puhuu toisilleen, täällä on ikkuna, täällä on niin paljon parempi olla niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti.

Eilen lähetin ihmisille sähköpostilla viestin, että muutan tänne, mutta yhteystiedot säilyvät ennallaan. Kaksi ihmistä, siis kaksi koko sakista kävi sanomassa jotain – ja nämäkin kaksi sellaisista ryhmistä, joiden kanssa en ole ollut face-to-face -tekemisissä juurikaan, vaikka yhteistyötä ollaan tehtykin. Kaikki muut kävelivät akvaarioni ohi, eivät vilkaisseetkaan päin, juttelivat keskenään, olivat kuin en olisi olemassakaan. Moinen lapsellisuus olisi huvittanut, jos ei olisi ärsyttänyt. Jos jotain, niin se vain vahvisti sitä tunnetta, että olipa hyvä päästä tuolta pois. Nyt on parempi.

symbolinen pellinpala?

Y pesi purnukoita kylppärissä ja jätti siksi ajaksi sormuksensa pesukoneen päälle. Minä sen korjasin sieltä parempaan talteen, kun menin laittamaan pyykkiä koneeseen. Toin rinkulan Ylle ja sanoin, että tässä tämä ettei putoa koneen päältä sen lingotessa ja joudu hukkaan tai etten vahingossa sipaise sitä vaikka viemäriin, kun puuhaan pyykkien kanssa. Yn ilme oli näkemisen arvoinen: ”Älä edes puhu tuollaista!” ja kauhistunut tuijotus. 😀

Tässä meillä siis puhui mies, joka on aikaisemmin ollut sitä mieltä, että avioliitto on vain symbolisten pellinpalojen vaihtamista. 😉 Oli Ihan Pakko™ pikkuisen kiusata Ytä tuosta…

avain, ketju ja perä

Aikoinaan mietin, osaanko laisinkaan rakastaa. Nämä pari sen jälkeen kulunutta vuotta ovat osoittaneet, että osaan minä, mutta paljon riippuu myös siitä, ketä ja millaista ihmistä rakastaa. Y saa mut lähes joka päivä katsomaan itseään ja ajattelemaan siirappisesti ’aaaawwww, onpa se ihana’ – eikä se edes yritä sitä tietoisesti.

Olen pohtinut sitä, mikä minun kohdallani ylläpitää sitä rakkauden tunnetta ja tullut tulokseen, että se on seksi. Hyvä, oiva, vielä parempi seksi. Kun saa usein ja kunnolla, niin hormonit on tasapainossa, eikä vituta läheskään niin paljon kuin ilman vituttaisi. Yyllä on taito, viitseliäisyys ja halu pitää mut hyvällä tuulella, vaikka sitä itseään ei juuri huvittaisi, mikä on miehessä oikein oiva ominaisuus. Se itse sanookin, että jos naisensa pitää tyytyväisenä, niin silloin saa aina kun tahtoo – ja näinhän se on.

Jos onnen avain on seksi, niin avaimenperän ketju on hellyys ja läheisyys. Luin juuri oivan kirjan, jossa mainittiin, että pariskunnat, joilla on hyviä ja huonoja hetkiä vähintään suhteessa 5:1, pärjäävät pitkään yhdessä . meillä tuota ”hyväksiluettavaa” arkihellyyttä on varmaan tuplaten tuo määrä… Ei se toisen hellittely vaadi paljoa, silitys, suukko, sananen – ja jos toinen ei ole kosketusetäisyydellä, niin tekstari, jossa lukee vaikka pelkästään *hali*, lämmittää kummasti mieltä ja sydäntä – mutta se vahvistaa suhdetta ja tuo itsellekin sellaisen olon, että toisen kanssa on hyvä.

Ja avaimenperän virkaa toimittaa sitten ”riitely”. Hipsuissa siksi, että me riidellään rakentavasti – asia mitä mä en ole osannut aiemmin, mun riitani ovat olleet huutoraivareita ja mykkäkoulua, ei puhettakaan puhumisesta tai – herra paratkoon – toisen osapuolen näkökantojen vilkaisemisesta. Yn kanssa olen oppinut riitelemään niin, että vaikka se atavistinen tunnereaktio saattaa ensimmäisenä tullakin, niin siitä päästään yli ja sen jälkeen pystytään puhumaan asioista asioina, katsomaan ja kuuntelemaan myös sen toisen näkökanta. Olen jopa oppinut myöntämään, jos olen ollut väärässä… 😉 On imo todella tärkeää, että asiat saadaan oikeasti puhuttua halki, poikki ja pinoon, eikä lakaista niitä maton alle ja jurnuteta vuosikausia, että kun sinä silloin elvitädin nimipäivillä sanoit niinjanäin…

Tai sitten olen väärässä ja jotkut ihmiset on vaan luotu toisilleen. 🙂 Onneksi tämä vakka on kantensa löytänyt – tai peppu paitansa.