entäs jos ei vaan jaksa?

Entäs jos väsyttää niin, että itkettää? Entä jos on henkisesti ihan venytetty ja ohut? Entäs jos on ihan mitäänsanomaton ja yhdentekevä olo? Yksinäinen, klovnin ikihymy kasvoilla, ei voi romahtaa, olla jaksamatta, koska Täytyy jaksaa. Muut saavat olla surkeita, rikkinäisiä, sairaita, muiden tunteet pitää huomioida, muista pitää huolehtia, muut saavat olla väsyneitä ja jaksamatta – koska minä jaksan heidänkin puolestaan.

Jos muut ovat sairaita, minä riennän oma-aloitteisesti kapaloimaan, passaamaan, huolehtimaan – jos minä olen sairas, minulle toivotellaan jaksamisia ja mennä keikutellaan omaan elämään, koska nyt vaan tuntuu sille. Jos minä kerran kahdessakymmenessäkolmessa vuodessa matkustan ulkomaille, niin paluupäivääni ei edes muisteta, vaan sille illalle sovitaan muuta seurustelua – koska eihän tuollainen muutaman päivän reissaaminen ole mitään sellaisen sankarin rinnalla, joka matkustaa 300 päivää vuodessa. Entä sitten, jos minua jännittää tuo matka, pelottaa uudet tilanteet, paikat, ihmiset, vieras kieli, pärjääminen? Stressitaso tapissaan, henkinen jaksaminen jo lähtiessä finito? No kuule pärjäile, nähdään sit, kun bileet on ohi.

Kyllähän näistä aina kysytään onko ok ja järkiminä kyllä on suostunut, mutta tunneminä ajattelee, että olisi niin kovin mukava, jos ei aina tarvitsisi olla antamassa ”lupaa”, että joskus ajateltaisiin myös minua, ihan kysymättä, sitä mikä minusta tuntuisi hyvälle noin lähtökohtaisesti. Moneen kertaan olen kuitenkin puhunut, että olisi ihanaa joskus sairastaa niin, että olisi joku joka huolehtii ja ehkä jopa vähän passaisi. Ja muutamaan kertaan olen tuonut esiin stressiä reissusta ja sen herättämiä tuntemuksia, mutta ”kyllä se hyvin menee” – joo, varmasti menee, mutta se ei just nyt helpota…

Joskus aikoinaan kun kuulin lausahduksen: ”Koitan tehdä toiselle niinkuin haluaisin minulle tehtävän” ja silloin taivuttiin vähintään tuhannen mutkalle toisen mielen mukaan (ja joskus mielen vierenkin mukaan varmuuden vuoksi). Mitä tapahtui tuolle lauseelle? Vai onko tämä nykyinen se tapa, jolla minun sitten pitäisi kohdella toisia jatkossa: kysyä vain joka asia ja olla tekemättä itse mitään, miettimättä yhtään itse etukäteen miltä toisesta tuntuu, mistä toinen on puhunut aiemmin, mikä olisi toiselle hyvä?

Jotenkin vain tuntuu, että minä en luultavasti pysty semmoiseen, vaan tulen aina edes yrittämään sitä omaehtoista ajattelua jollain tasolla ja miettimään, miten ihmiset haluaisi oikeasti itseään kohdeltavan. Vaikka totta puhuen joskus tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja olla ajattelematta mitään, huolehtia vain omasta hyvinvoinnistaan ja itsestään. Niin ne muutkin tekee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s