sancho panza

Olen niin väsynyt taistelemaan tuulimyllyjä vastaan tämän Don Quijote -armeijan kanssa. Kun tuntuu, että mikään yksinkertainenkaan asia ei mene perille, ja jos asiasta muistuttaa, niin vastauksena on syvä hiljaisuus, ihan kuin se pyyhkisi pois kaikki mokat. Asiakas antaa mulle ”palautetta” ja minä pokkuroin asiakkaan edessä, kun toiset hoitaa hommiaan miten sattuu – tai ei edes hoida niitä ja asiat kaatuu mulle.

Mä tunnun olevan putiikin virallinen paskanlappaja, jolle tuupataan puoliksi pureskellut asiat, muut sinnepäin rävelletyt ja jopa toisten suoranaisten virheiden jälkipyykki . Sitten koitan selvitellä solmuja auki niin, että asiakkaalla ei mene prinssinakki sieraimeen. Ja tietenkin saan huudot asiakkaalta kun kestää, ja ”omalta” porukalta kun väärin sammutettu. Ei tämmöistä jaksa kenenkään pää määräänsä enempää ja mä olen nyt jo ainakin vuoden kärvistellyt tässä paskaraossa. Ei sellaista päivää, ettei ihmisten suoranainen tyhmyys, välinpitämättömyys, huolimattomuus tai muuten vaan asennevamma saisi päreitä palamaan. Ja johto taputtelee toisiaan olalle, kuinka me ollaankaan hyviä ja meillä on parhaat asiantuntijat remmissä kaksneljäseiska. Asiantuntijat my ass. Näiden valiojoukko ei osaisi edes kävellä ja pureskella purkkaa samaan aikaan.

mie romahan!

Tässä paikassa hajoo pää tervejärkisemmältäkin, saati sitten meikäläiseltä. Vituttaa niin suunnattomasti joka päivä ja jo illalla ahistaa, kun aamulla pitää lähteä töihin. Minen jaksa näitä tällaisia camelbootstyyppejä, jotka säätää ohi kaikkien käytäntöjen ja sovittujen asioiden sitäsuntätä johonkin puolitiehen, ja sitten paiskaa sen sotketun asian meikäläiselle, että hoidapa tuo. Ihme firmauskovaisia, jotka silmät liikutuksesta vetistäen kuuntelevat isojen herrojen selkääntaputteluja ja nuolevat jokaista yläpuolellaan olevaa persereikää kuola suupielestä valuen.

Minä en mitään muuta haluaisi, kuin saada hoitaa työni kaikessa rauhassa. Ihan omat hommat vaan, juuri niin kuin on sovittu ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

paskanmaku suussa

Näin meillä töissä vaihteeksi. Edessä päin ollaan yhtä hymyä ja mielinkielin, takana päin puhutaan paskaa ja lyödään puukkoa selkään niin, että isotkin herrat ihmettelee. Joku (en tiedä kuka, mutta hyvin vahvoja veikkauksia asiasta minulla on) on saanut päähänsä, että meikäläisellä ei riitä työt ihan koko päiväksi ja – minulle mitään puhumatta tai työtilanteestani kysymättä – kipittänyt Ison Herran juttusille. Iso Herra sitten ottaa mun pomooni yhteyttä, että olen vähän kuullut juttua, että olisi varaa enempäänkin ja nakitanpa tällaiseen paskahommaan tuon yksilön nyt sitten. Kuulopuheiden perusteella, huomaattehan.

Omiakin hommia olisi ihan riittämiin ja tämä paskanakki, mikä nyt viuhahti, on juuri sitä hommaa, mistä päästessäni ristin kädet kyynärpäitä myöten. Ja nyt olen siinä suossa taas. Onneksi oma pomo on järjen ihminen ja piti mun puoliani, joten kokopäivätoimisesti en joudu lappamaan paskaa, mutta osan päivää kuitenkin. Ja luajan kiitos määräaikaisena eli piina onneksi loppuu jossain vaiheessa.

Eniten tässä vituttaa tuo tapa toimia selän takana – ja kun perusteita moiseen ei ole. Minä teen kyllä töitä siinä missä muutkin, mun työni ei vain näy sähköpostiin vastaamattomuutena, täytenä kalenterina ja kiireisenä juoksuna pitkin käytäviä. Nämä kun ovat ilmeisesti ne metodit, joilla osoitetaan, että Tekee Töitä.

Tästä lähin todellakin vastaan jokaiseen ko. henkilöltä / henkilöiltä tulleeseen kyselyyn: ”Voi kuule, en ole ehtinyt katsoa, kun olen tehnyt näitä osaston X töitä tässä omieni sijaan.” Repiköön siitä, saatana.

johan kesti

Kävin lekurissa jokin aika sitten ja vielä tuon jälkeen siis labrassa, jossa oli tarkoitus sulkea pois harvinaisempia reumasairauksia. Soittoajan labratuloksia varasin parin viikon päähän näytteenotosta, että varmasti kerkiävät tulokset valmistua. No, eipä kerenneet. Kukaan ei osannut sanoa, mikä kestää, missä kestää ja kuinka kauan kestää…

Varasin uuden ajan viikon päähän ensimmäisestä soittoajasta – eikä banaania vieläkään. Tänään on kulunut kahta päivää vaille kuukausi tuosta ensimmäisestä soittoajasta (ja siis lähes puolitoista kuukautta näytteenotosta), eikä ollut kuulunut mitään. Alkoi käydä vähän hermon päälle, vaikka olenkin ”tyytyväinen” saamaani diagnoosiin, niin olisihan se toki kiva tietää myös se, ettei siellä sitten ole mitään pikkuylläreitä taustalla.

Koska en enää jaksanut varailla minkään sortin soittoaikoja viikkojen päähän vain kuullakseni, ettei mitään ole tapahtunut – ja koska olin sitä mieltä, että puolitoista kuukautta on ihan riittävä aika saada yksien labrojen tulokset selville – kirjoitin kyseiselle puljulle selvittelypyynnön, jonka ikävänä ihmisenä osoitin myös ko. putiikin potilasasiamiehelle. Ja katso, ihme tapahtui! Lääkäri soitti about saman tien ja kertoi, että labratulokset on olleet ilmeisesti ”jo” viime viikolla valmiina, mutta hän ei ole muistanut niitä mulle ilmoittaa…

No, hyvä kun vihdoin selvisi, tosin minä en käyttäisi ilmaisua ’jo’ – varsinkaan, kun mitään väliaikatietoja viivästymisestä ei ole kyselyistä huolimatta annettu. En olisi laisinkaan höntyillyt, jos olisin tiennyt, että tulokset käsitellään vinkuintiassa ja vastauksissa saattaa kestää kuukausitolkulla. Mutta ei, edes labrasta ei tiedetty, missä näytteet seikkailevat…

Ja joo, kaikki negatiivisia siltä osin eli aikaisempi diagnoosi pitää. Case closed.

ihme räkättirastaita

En jaksa käsittää, miten joku voi valittaa, että on ihan liikaa hommaa, ei kerkiä tekemään, pakko painaa pitkää päivää – ja silti on aikaa istua kahvitunnilla kolme kertaa päivässä ja pitää tunnin ruokatunti siinä välissä. Ja kahvitunti on todellakin se tunti, täysin valehtelemati. Sitten tuossa kahvitilassa istutaan ja huutonauretaan, kun toiset koittaa pakertaa hommia avokonttorissa, perkele.

Ihmisen hermoa kiristää tuollainen.

pätelöistä ja vatulaateista

Töissä on paskaa. Muutoksia ei ikinä pitäisi tehdä "taustalta", keskustelematta laisinkaan asianosaisten kanssa, ymmärtämättä laisinkaan mihin tai mitä Muutosta on tekemässä. Määritelläänpä ensin pari ihmistyyppiä:

Pätelö on henkilö, jolla on pakottava tarve päteä joka asiassa ja joka luulee Tietävänsä ihan kaikesta ihan kaiken. Pätelöllä on hyvin omanapainen maailmankuva, minä minä minä, minä tiedän, ja pätelöt esittävät kaikki asiat suurella varmuudella tajuamatta itse laisinkaan, että tekevät joka kerran pätiessään itsestään muiden silmissä täyden narrin. Pätelöillä on myös tapa aliarvottaa muita, kävellä heidän ylitseen ja käyttää esim. mykkäkoulua tai muita lapsellisia kiukuttelutapoja saadakseen tahtonsa läpi. Syvällä sisimmässään pätelöt ovat hyvin epävarmoja itsestään ja yleensä, vaikka he toisin esittävätkin, heillä menee jollain elämän osa-alueella todella huonosti, minkä takia heidän täytyy päteä ulospäin aivan valtavasti. Pätelö työkaverina on äärimmäisen rasittava henkilö, koska hän ei kysy neuvoa, vaikka tietää ettei tiedä, ja tekee täysin oman päänsä mukaan eli useinmiten täysin päin persettä kaikki asiat. Pätelö ei osaa katsoa peiliin, koska siellä ei näy mitään vikaa, jos jokin on pielessä, vika on aina jossain muussa.

Vatulaatti on sellainen, joka aloittaa asioita, pistää pallon pyörimään, mutta tipauttaa hanskat käsistään välittömästi alun jälkeen. Vatulaatti sanoo aina hoitavansa homman ja yleensä kerää hoidettavaa ja selviteltävää yli oman tarpeen, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan tee mitään kuin korkeintaan sekoita asioita. Aina löytyy selitys ja syy, joka ei yleensä koskaan ole itsessä. Vatulaatti on henkilö, jolla on Suuria Suunnitelmia, mutta käytännön toteutuskykyä ei tippaakaan. Vatulaatti jättää asiat puolitiehen ja väistää vastuuta, mutta kerää kaiken kunnian, jos sitä on saatavilla (yleensä on, koska jonkun on kuitenkin pakko viedä vatulaatin alkuunvieräyttämät asiat kunnialla päätökseen). Vatulaatilta ei koskaan saa vastausta yhteenkään kysymykseen, koska hän ei ota kantaa, kannan ottaminen kun merkitsisi myös sen vastuun ottamista. Vatulaatti osaa kyllä vastata asian vierestä ja heilutella lillukanvarsia kysyjän edessä, jotta kysyjä hämääntyisi eikä huomaisi, että ei saanut vastausta alkuperäiseen kysymykseensä. Lisäksi vatulaatti on todella hyvä pompottelemaan sähköpostia henkilöltä toiselle. Vatulaatti työkaverina on piinaa, koska vatulaatti lupaa hoitaa kaiken, mutta häneen et voi luottaa laisinkaan, ja koska vatulaatti on teflonia, niin mikään ei myöskään tartu siihen. Loppujen lopuksi huomaat itse hoitavasi kaikkia vatulaatin aloittamia asioita ja koittavasi selvittää, missä ihan oikeasti mennään.

Tällä hetkellä minä teen töitä yhden pätelöistä pätelöimmän kanssa ja koitan selvitä oikeaa vatulaattiarmeijaa vastaan. Pahin yhdistelmä koostuu näistä kahdesta, eli tuloksena on pätelö vatulaatti, joka ei tiedä mistään mitään, sanoo kaiken Ehdottomina Totuuksina, ja aloittaa mutta ei ikinä lopeta. Muutokset tehdään puolitiehen, asiakkaalle luvataan toimittaa päivänä X jotain, mutta järjestelmien käyttöönoton suunnitteluakaan ei ole aloitettu ennen kuin tuo päivä X on mennyt jo aikaa sitten – sitten istutaan sormi perseessä ja ihmetellään, että mikä on kun ei toimi. No ei voi toimia, kun ei ole järjestelmää, ei tavaraa, ei ohjeita, ei tietoa, ei mitään – ja sitten minä olen se, joka joutuu kirjaimellisesti keksimään asiakkaalle ne selitykset, miksi mikään ei pelitä. *huoh* Ihan kuin se olisi mun hommani – hoitaisivat nuo vatulaatit vaan ihan ite loppuun sen, mitä ovat aloittaneetkin.

Tällaisten kanssa minulla on "ilo" tehdä nykyään töitä… Ihme että olen edes likimain järjissäni enää. 

thieves, thieves, beggars and thieves

Mikähän siinä on, että kaikki muut tuntuu saavan elämässään aikaan yhtä sun toista ja niiden aika riittää ties mihin, mutta mulla ei riitä. Mistä ihmiset repivät sitä kuuluisaa "aikaa itselle"? Minusta tuntuu, että minä ravaan muidenkin asioilla sekä töissä että vapaa-ajalla, että muut ehtii harrastaa ja elää omaa elämäänsä niinkuin haluavat, ja tuntuu että sitä minulta odotetaankin.

Eilen illalla tulin kotiin vähän ennen kahdeksaa, juoksin töiden jälkeen koko iltapäivän asioilla, kastelemassa mitälie kukkia, vaihtamassa pieleenmenneitä joululahjoja (en edes siis omiani, vaan pentusen), ruokakaupassa, edestakaisin sitä sun tätä. Mietin, että milloinkahan minä ehtisin jonnekin harrastukseen, johonkin Ihan Omaan Juttuun, edes tunniksi viikossa – kun tulee kotiin myöhään illalla, ei enää jaksa edes ajatella esim. kävelylenkille lähtemistä. Hyvähän se on toisten sanoa, että "olisi tosi kiva, jos kävisit vaikka reeneissä tai salilla", mutta millä vitun ajalla minä sen teen?!? Minä hoidan asioita, että muut saa tehdä mitä ne haluaa! Kuka hoitaisi jotain mun puolestani, ihan itse ja käskemättä, että minä pääsisin joskus jonnekin? En edes muista, milloin olisin itse käynyt jossain harrasteessa – tai no, kerran kävin reeneissä, joskus marraskuun puolellakohan se oli, mutta se olikin sitten se yksi kerta. Edellinen harraste oli Yn kanssa, Yn ehdotuksesta, ja minä lähdin kuuden kerran alkeiskurssille mukaan. Olihan se ihan kivaa toki, mutta ei ollut täysin mun kuppini teetä. Lisäksi alkoi loppuajasta vähän ahdistaa sekin, että siellä "piti" käydä, kun olisi ollut ne kaikki muutkin hommat vielä hoidettavana – niitä kun ei mun puolesta kukaan tehnyt pois sillä aikaa.

No, ehkä minä olen epäreilu. Olihan mulla tässä ihan kokonaiset puolitoista päivää Ihan Omaa Aikaa, peräti jouluaattoiltakuudesta tapaninpäivään kello kahteen. Ja mitä minä tein? Harrastinko? En. Minä lepäsin. Se kun on näköjään valittava joko lepääminen tai harrastaminen, kumpaakin ei voi saada (paitsi ehkä ne muut), jos Ihan Omaa Aikaa on puolitoista päivää vuodessa. Ja nekin jouluna, jolloin mikään harrastepaikka ei ole auki…

 

Edit: Yn kunniaksi on mainittava, että hän ihan itse tarjoutui tulemaan lasten seuraksi joku ilta, että pääsisin vaikka salille tai jotain. Katsotaan nyt sitten, mitä tuo tuo tullessaan, riittääkö sillä aika moiseen, kun silläkin on omat harrasteensa ja menonsa kumminkin.