pitkä aika, ei merta

Onpas siitä pitkä aika, kun tänne viimeksi kirjoittelin. No, silloin kun hajatuksiani aloin tähän blogiin oksentamaan, päätin, etten ota sterssiä siitä, kuinka usein kirjoitan vai kirjoitanko ollenkaan. Ihan miltä tuntuu milloinkin. Oh well.

Nyt alkaa kyllä olla takki aika tyhjä. Koko syksy on ollut yhtä haipakkaa erilaisten kämppään kohdistuneiden remonttien ja opiskelujen ja kaiken suhteen, tuntuu, ettei enää osaa pysähtyä. Ja kun pysähtyy, aivot lakkaa toimimasta. Odotan vain sitä hetkeä, että voi rauhassa Olla, ei tarvi tehdä koko ajan jotain ja siivota rytökärpän pesiä ja koittaa asuttaa niitä kärppiä jonnekin muualle. Opinnäytetyö aiheuttaa henkisiä painajaisia, ja kypsyysnäyte lähinnä oksetusta. Pitäisi opetella sitä varten kokonaan uusi tyyli kirjoittaa, eikä just nyt jaksaisi.

Mutta kuten aina, asioilla on taipumus järjestyä. Remontti on loppu, siivoojat hommissa, tavarat pääsee paikoilleen, opinnäytetyö valmistuu, kypsäri menee miten menee ja elämä jatkuu. Kaikesta tästä epämääräisestä huolimatta olen pelottavan positiivisella mielellä. Apua.

onnea kuopus 13 v.!

 Nyt on kuopuskin virallisesti teini-ikäinen. Niin ne lapset kasvaa… (Itsehän en luonnollisesti vanhene ollenkaan. 😉 )

ei se vaan ole niin

Olemme joskus Yn kanssa keskustelleet rakkaudesta ja siitä, onko se tahdon asia vai ei. Olin jo silloin sitä mieltä, että se ei ole tahdon asia, jotain joka on päätettävissä, mutta en osannut perustella sitä. Tänä aamuna sen tajusin, sen perustelun, kun katselin aamuhuista Ytä ja mietin, kuinka paljon sitä rakastankaan, vaikka yhteistä oloa ja eloa on takana jo useita vuosia.

Tahtominen on mulle tietoista toimintaa, tunnetta taas ei voi pakottaa. Rakkaus ei ole jotain joka tulee tahtomalla, jotain joka päätetään tietoisesti aamulla, että tänäänkin minä rakastan. Rakkauden eteen voi ja pitääkin tehdä ”töitä” ottamalla toinen huomioon, kunnioittamalla ja arvostamalla toista, läheisyyttä ylläpitämällä ja  vastavuoroisuudella – ne ovat tahdon asia.

Rakkaus sen sijaan on. Se vain on. Sitä ei voi tahtomalla pakottaa olemaan, mutta se ei häviä pienestä riidasta, jos se kuolee, se kuolee hitaasti pois – joskus pitäen suurempaa ääntä, joskus taas ihan hiljaa. Ja se kuolee, jos sitä ei pidä yllä tekemällä niitä ”töitä”. En voi mennä peilin eteen ja sanoa itselleni, että tänään minä tahdon rakastaa, tänään minä rakastan, tänään minun pitää rakastaa. Jos rakkaus on kuollut, sitä ei voi pakottaa tahtomalla vaikka kuinka. Yhdessä olemista voi päättää toki jatkaa syystä tai toisesta, mutta tunne ei tule vain päättämällä, että nyt rakastan oli mikä oli.

onnea esikoinen 15 v.!

Onnea esikoinen 15 vuotta!  Olen niin ylpeä sekä sinusta, miten oletkaan kasvanut (niin monella tavalla), että itsestäni, kun olen saanut pidettyä sinut hengissä ja olemme molemmat kokolailla järjissämme. Olet rakas.

need more happy pills

Viime viikon olin tikkuinen. Viime viikonlopun olin tikkuinen. Nyt olen lähinnä ärtynyt. Jotkut ihmiset ärsyttää enemmän kuin toiset ja pienet asiat enemmän kuin isot. Ja isotkin ärsyttää. Suksikaa saatana vittuun kaikki!

niin paljon parempi

Olen nyt viikon täällä uudessa paikassa oleskelleena voin sanoa, että tämä on kyllä niin paljon parempaa. En tiedä, vaikuttavatko ne lääkkeet jo vai onko tämä vain tämän paikan ansiota, mutta olo on paljon kevyempi. Henkisesti helpotti välittömästi, tänne on mukava tulla, koen olevani jopa tehokkaampi kuin ennen, kun pää ei ole koko aikaa turta ja täynnä surinapuuroa.

Huomaa, että entiseen toimipisteeseen liittyvä ahdistus vielä siellä kyllä jossain sisällä on, kun viime viikon loppupuolella lähdin tästä töiden jälkeen asioille kohti keskustaa, niin alkoi ahdistaa ihan tuhannesti, matka kun oli sama kuin entinen työmatka. Tuli sisäisesti levoton olo ja piti keskittyä hengittämiseen ja tolkuttaa itselleen, että et ole menossa Sinne, et ole menossa Sinne. Ehkä tuostakin pääsee vielä eroon, ajan kanssa. Pakko, kun entinen toimipiste on keskellä kirkonkylää…

good riddance to bad rubbish

Olen kotona! Tämä toimipiste tuntuu niiiiiiiiiin paljon paremmalle kuin se toinen, täällä on hiljaista, täällä on rauhallista, täällä on ruokaseuraa, täällä ihmiset puhuu toisilleen, täällä on ikkuna, täällä on niin paljon parempi olla niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti.

Eilen lähetin ihmisille sähköpostilla viestin, että muutan tänne, mutta yhteystiedot säilyvät ennallaan. Kaksi ihmistä, siis kaksi koko sakista kävi sanomassa jotain – ja nämäkin kaksi sellaisista ryhmistä, joiden kanssa en ole ollut face-to-face -tekemisissä juurikaan, vaikka yhteistyötä ollaan tehtykin. Kaikki muut kävelivät akvaarioni ohi, eivät vilkaisseetkaan päin, juttelivat keskenään, olivat kuin en olisi olemassakaan. Moinen lapsellisuus olisi huvittanut, jos ei olisi ärsyttänyt. Jos jotain, niin se vain vahvisti sitä tunnetta, että olipa hyvä päästä tuolta pois. Nyt on parempi.

valoa tunnelin päässä

En vain vielä tiedä, onko se juna…

Kävin siis siellä pomopomopomoneuvottelussa. Se oli yllätyksekseni ihan hyvähenkinen tilaisuus, esimiehen esimies on ihan fiksu kaveri ja vissiin olin sedät säikäyttänyt, kun kumpikin luuli, että tilanne on Hirvittävän Paha ja tarvitaan Järeitä Toimenpiteitä. Ainoa, mitä pyysin – kuten olen jo monta vuotta pyytänyt – oli päästä toiseen toimipisteeseen tekemään töitä, pois tästä hulluinpesästä. Nyt se sitten yhtäkkiä sopikin, eikä ollut mitään mutinoita siitä, että pomo tahtoo kerran kuussa käydessään olla juuri täällä eikä siellä toisaalla laisinkaan. Etätöitäkin ehdottivat, mutta sanoin, että jos tunnen olevani työpaikalla täysin yksin, niin kotona minä vasta yksin olisinkin…

Pysyin ihan kasassa siihen saakka, kunnes pomo kysyi opiskeluista, hajosin ihan täysin, kun vastasin, että se on ollut henkireikä, koska siellä on edes yksi porukka, johon tunnen kuuluvani. Että on edes jotain. Sedät hämmentyivät itkevän eukon edessä, reppanat. En jaksanut välittää, itkin vain ja räkästin nenäliinaa.

Summa summarum, saan vaihtaa toimipistettä, kaikki on pomojen kanssa hyvin (siis no hard feelings or so) ja huomenna mä muutan. Enää täytyy uskaltaa täällä laittaa ihmisille tieto, että vaihdan – ihan varmasti kysyvät, että miksi. En tiedä mitä sanoa.

depressiivinen ja uupunut

Lääkäri tutkaili psykologin merkintöjä, mun täyttelemiä lappusia ja tuli tulokseen, että tämän hetkiseksi diagnoosiksi tulee ”vakava masennus ja kohtalainen työuupumus”. Että semmosta. *huoh* Lääkkeet sain, kai ne aikanaan taittaa pahimman terän tästä olosta, vaikka – lääkäriä lainatakseni – eiväthän ne mitään korjaa. Puhuimme, että esimiehen kanssa pitäisi varmaan pitää palaveri tästä ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta mun on vaan kovin vaikea saada tästä pomolle sanottua, kun aina on kaikki ollut ”hyvin”, kun se on minulle soitellut ja kuulumisia kysynyt. Lääkäri sitten topakkana kysyi, että no soittaako hän ja soittaako heti. Ja soitti, kun sai luvan. Sovittiin palaveri ensi viikoksi, kun pomo on muutenkin näille huudeille tulossa ja minä aloin odottaa pelko persiissä tulevaa aikaa. Tässä lafkassa kun ei koskaan tiedä, tuleeko ruoskaa siitä, ettei jaksakaan laulaa ylistyshymniä firmalle.

Tänään esimies sitten soitti minulle, että hän ottaa sitten oman esimiehensä mukaan tuonne keskusteluun… Tämähän ei meikäläisen oloa juurikaan helpottanut, välittömästi tuli tunne, että ne jyrää meitin, kaikki on mun syytäni jollain tavalla kuitenkin ja saan raippoja ja rangaistuksen sekä mahdollisesti lapun kouraan, että ei tartte tulla enää, kun et kerta jaksa. No, onneksi tilanne ei sentään ihan näin paha ole, tosin ensimmäiset ajatukset varmaan parhaiten kuvastaa mun käsitystäni tästä firmasta ja sen toimintatavoista… Sain sanottua pomolle, että ymmärtäähän se, että tässä ei ole kyse siitä, vaan että ongelma on täällä mun vakitoimipisteessä ja että meidän välillä ei ole mitään pahaa. Pomo jollain tasolla yllätti sanomalla, että eihän hän ole missään vaiheessa niin luullut ja että nyt on vaan tärkeintä, että löydetään keinoja, jolla mulle saadaan parempi olo ja jaksaminen töissä. Kai tää tästä. Ensi viikko sitten taas kertoo paljon.

sancho panza

Olen niin väsynyt taistelemaan tuulimyllyjä vastaan tämän Don Quijote -armeijan kanssa. Kun tuntuu, että mikään yksinkertainenkaan asia ei mene perille, ja jos asiasta muistuttaa, niin vastauksena on syvä hiljaisuus, ihan kuin se pyyhkisi pois kaikki mokat. Asiakas antaa mulle ”palautetta” ja minä pokkuroin asiakkaan edessä, kun toiset hoitaa hommiaan miten sattuu – tai ei edes hoida niitä ja asiat kaatuu mulle.

Mä tunnun olevan putiikin virallinen paskanlappaja, jolle tuupataan puoliksi pureskellut asiat, muut sinnepäin rävelletyt ja jopa toisten suoranaisten virheiden jälkipyykki . Sitten koitan selvitellä solmuja auki niin, että asiakkaalla ei mene prinssinakki sieraimeen. Ja tietenkin saan huudot asiakkaalta kun kestää, ja ”omalta” porukalta kun väärin sammutettu. Ei tämmöistä jaksa kenenkään pää määräänsä enempää ja mä olen nyt jo ainakin vuoden kärvistellyt tässä paskaraossa. Ei sellaista päivää, ettei ihmisten suoranainen tyhmyys, välinpitämättömyys, huolimattomuus tai muuten vaan asennevamma saisi päreitä palamaan. Ja johto taputtelee toisiaan olalle, kuinka me ollaankaan hyviä ja meillä on parhaat asiantuntijat remmissä kaksneljäseiska. Asiantuntijat my ass. Näiden valiojoukko ei osaisi edes kävellä ja pureskella purkkaa samaan aikaan.