pitkä aika, ei merta

Onpas siitä pitkä aika, kun tänne viimeksi kirjoittelin. No, silloin kun hajatuksiani aloin tähän blogiin oksentamaan, päätin, etten ota sterssiä siitä, kuinka usein kirjoitan vai kirjoitanko ollenkaan. Ihan miltä tuntuu milloinkin. Oh well.

Nyt alkaa kyllä olla takki aika tyhjä. Koko syksy on ollut yhtä haipakkaa erilaisten kämppään kohdistuneiden remonttien ja opiskelujen ja kaiken suhteen, tuntuu, ettei enää osaa pysähtyä. Ja kun pysähtyy, aivot lakkaa toimimasta. Odotan vain sitä hetkeä, että voi rauhassa Olla, ei tarvi tehdä koko ajan jotain ja siivota rytökärpän pesiä ja koittaa asuttaa niitä kärppiä jonnekin muualle. Opinnäytetyö aiheuttaa henkisiä painajaisia, ja kypsyysnäyte lähinnä oksetusta. Pitäisi opetella sitä varten kokonaan uusi tyyli kirjoittaa, eikä just nyt jaksaisi.

Mutta kuten aina, asioilla on taipumus järjestyä. Remontti on loppu, siivoojat hommissa, tavarat pääsee paikoilleen, opinnäytetyö valmistuu, kypsäri menee miten menee ja elämä jatkuu. Kaikesta tästä epämääräisestä huolimatta olen pelottavan positiivisella mielellä. Apua.

ei se vaan ole niin

Olemme joskus Yn kanssa keskustelleet rakkaudesta ja siitä, onko se tahdon asia vai ei. Olin jo silloin sitä mieltä, että se ei ole tahdon asia, jotain joka on päätettävissä, mutta en osannut perustella sitä. Tänä aamuna sen tajusin, sen perustelun, kun katselin aamuhuista Ytä ja mietin, kuinka paljon sitä rakastankaan, vaikka yhteistä oloa ja eloa on takana jo useita vuosia.

Tahtominen on mulle tietoista toimintaa, tunnetta taas ei voi pakottaa. Rakkaus ei ole jotain joka tulee tahtomalla, jotain joka päätetään tietoisesti aamulla, että tänäänkin minä rakastan. Rakkauden eteen voi ja pitääkin tehdä ”töitä” ottamalla toinen huomioon, kunnioittamalla ja arvostamalla toista, läheisyyttä ylläpitämällä ja  vastavuoroisuudella – ne ovat tahdon asia.

Rakkaus sen sijaan on. Se vain on. Sitä ei voi tahtomalla pakottaa olemaan, mutta se ei häviä pienestä riidasta, jos se kuolee, se kuolee hitaasti pois – joskus pitäen suurempaa ääntä, joskus taas ihan hiljaa. Ja se kuolee, jos sitä ei pidä yllä tekemällä niitä ”töitä”. En voi mennä peilin eteen ja sanoa itselleni, että tänään minä tahdon rakastaa, tänään minä rakastan, tänään minun pitää rakastaa. Jos rakkaus on kuollut, sitä ei voi pakottaa tahtomalla vaikka kuinka. Yhdessä olemista voi päättää toki jatkaa syystä tai toisesta, mutta tunne ei tule vain päättämällä, että nyt rakastan oli mikä oli.

niin paljon parempi

Olen nyt viikon täällä uudessa paikassa oleskelleena voin sanoa, että tämä on kyllä niin paljon parempaa. En tiedä, vaikuttavatko ne lääkkeet jo vai onko tämä vain tämän paikan ansiota, mutta olo on paljon kevyempi. Henkisesti helpotti välittömästi, tänne on mukava tulla, koen olevani jopa tehokkaampi kuin ennen, kun pää ei ole koko aikaa turta ja täynnä surinapuuroa.

Huomaa, että entiseen toimipisteeseen liittyvä ahdistus vielä siellä kyllä jossain sisällä on, kun viime viikon loppupuolella lähdin tästä töiden jälkeen asioille kohti keskustaa, niin alkoi ahdistaa ihan tuhannesti, matka kun oli sama kuin entinen työmatka. Tuli sisäisesti levoton olo ja piti keskittyä hengittämiseen ja tolkuttaa itselleen, että et ole menossa Sinne, et ole menossa Sinne. Ehkä tuostakin pääsee vielä eroon, ajan kanssa. Pakko, kun entinen toimipiste on keskellä kirkonkylää…

valoa tunnelin päässä

En vain vielä tiedä, onko se juna…

Kävin siis siellä pomopomopomoneuvottelussa. Se oli yllätyksekseni ihan hyvähenkinen tilaisuus, esimiehen esimies on ihan fiksu kaveri ja vissiin olin sedät säikäyttänyt, kun kumpikin luuli, että tilanne on Hirvittävän Paha ja tarvitaan Järeitä Toimenpiteitä. Ainoa, mitä pyysin – kuten olen jo monta vuotta pyytänyt – oli päästä toiseen toimipisteeseen tekemään töitä, pois tästä hulluinpesästä. Nyt se sitten yhtäkkiä sopikin, eikä ollut mitään mutinoita siitä, että pomo tahtoo kerran kuussa käydessään olla juuri täällä eikä siellä toisaalla laisinkaan. Etätöitäkin ehdottivat, mutta sanoin, että jos tunnen olevani työpaikalla täysin yksin, niin kotona minä vasta yksin olisinkin…

Pysyin ihan kasassa siihen saakka, kunnes pomo kysyi opiskeluista, hajosin ihan täysin, kun vastasin, että se on ollut henkireikä, koska siellä on edes yksi porukka, johon tunnen kuuluvani. Että on edes jotain. Sedät hämmentyivät itkevän eukon edessä, reppanat. En jaksanut välittää, itkin vain ja räkästin nenäliinaa.

Summa summarum, saan vaihtaa toimipistettä, kaikki on pomojen kanssa hyvin (siis no hard feelings or so) ja huomenna mä muutan. Enää täytyy uskaltaa täällä laittaa ihmisille tieto, että vaihdan – ihan varmasti kysyvät, että miksi. En tiedä mitä sanoa.

depressiivinen ja uupunut

Lääkäri tutkaili psykologin merkintöjä, mun täyttelemiä lappusia ja tuli tulokseen, että tämän hetkiseksi diagnoosiksi tulee ”vakava masennus ja kohtalainen työuupumus”. Että semmosta. *huoh* Lääkkeet sain, kai ne aikanaan taittaa pahimman terän tästä olosta, vaikka – lääkäriä lainatakseni – eiväthän ne mitään korjaa. Puhuimme, että esimiehen kanssa pitäisi varmaan pitää palaveri tästä ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta mun on vaan kovin vaikea saada tästä pomolle sanottua, kun aina on kaikki ollut ”hyvin”, kun se on minulle soitellut ja kuulumisia kysynyt. Lääkäri sitten topakkana kysyi, että no soittaako hän ja soittaako heti. Ja soitti, kun sai luvan. Sovittiin palaveri ensi viikoksi, kun pomo on muutenkin näille huudeille tulossa ja minä aloin odottaa pelko persiissä tulevaa aikaa. Tässä lafkassa kun ei koskaan tiedä, tuleeko ruoskaa siitä, ettei jaksakaan laulaa ylistyshymniä firmalle.

Tänään esimies sitten soitti minulle, että hän ottaa sitten oman esimiehensä mukaan tuonne keskusteluun… Tämähän ei meikäläisen oloa juurikaan helpottanut, välittömästi tuli tunne, että ne jyrää meitin, kaikki on mun syytäni jollain tavalla kuitenkin ja saan raippoja ja rangaistuksen sekä mahdollisesti lapun kouraan, että ei tartte tulla enää, kun et kerta jaksa. No, onneksi tilanne ei sentään ihan näin paha ole, tosin ensimmäiset ajatukset varmaan parhaiten kuvastaa mun käsitystäni tästä firmasta ja sen toimintatavoista… Sain sanottua pomolle, että ymmärtäähän se, että tässä ei ole kyse siitä, vaan että ongelma on täällä mun vakitoimipisteessä ja että meidän välillä ei ole mitään pahaa. Pomo jollain tasolla yllätti sanomalla, että eihän hän ole missään vaiheessa niin luullut ja että nyt on vaan tärkeintä, että löydetään keinoja, jolla mulle saadaan parempi olo ja jaksaminen töissä. Kai tää tästä. Ensi viikko sitten taas kertoo paljon.

715517

Tämä on nyt sitten julkinen avautuminen tisseistä. Omistani. Eilen tajusin, miksi en pidä niistä. Ei sillä, ovathan ne pienet, mutta muuten oikein mukavat, Y tykkää, ikään ja imetyksiin nähden jopa melko terhakat – ja herkät. Oivat tissit siis kaikin puolin, mutta rumat.  Olen miettinyt joskus niiden suurentamista, mutta eilen tajusin, että en oikeastaan edes haluaisi isompia, kunhan olisivat eri muotoiset. Haluaisin sellaiset nätit pisaranmalliset, ”tavallisen rinnan” näköiset, en tällaisia ketunnokkia.

Näillä nyt kuitenkin vain mennään, mitä luonto on suonut, ei minusta ole veitsen alle menemään ihan vain tuommoisen takia. Vituttaahan se joskus kuin pientä oravaa, että nämä on mallia teepussit, mutta taidan kuitenkin joka tapauksessa arvostaa enemmän sitä herkkyyttä kuin ulkonäköä. Jos olisi pakko mennä silpomaan itseään, niin ehkä taitaisin kuitenkin ennemmin pyytää napsauttamaan pois tuon ylimääräisen vatsanahan, jota raskauksista jäi tuohon sektioarven päälle roikkumaan…

 

lomaa odotellessa

Kyllä nyt nahistaa niin kovasti. Lomaan on vielä yli kaksi viikkoa ja millään ei jaksaisi. Pienetkin asiat ärsyttävät aivan määrättömästi, kivatkin asiat tuntuvat velvollisuuksilta ja koko ajan on kamalan sisäisestinuutunut olo. Vastoinkäymiset joko vituttaa eksponentiaalisesti tai sitten ne on ihan hälläväliä, ei vaan jaksa välittää, ei stressata, ei kiinnostua. Mitä siitä, että ostan 700 eurolla puuta kotiinkuljetettuna ja sitten kuljetus ei onnistu. Äkkiäkös mä ton käsinkin kotiin kannan sen muutaman kilometrin matkan – eihän siinä ole kuin tuhannen kiloa rankaa. *huoh*

Yn kanssa menee vaihteeksi vaihtelevasti. En oikein tiedä, miten päin pitäisi, voisi tai saisi olla, kun välillä ymmärrän häntä niin kovasti ja annan hänen olla juuri sellainen kuin hän on – ja sitten toisena hetkenä hän ei voikaan olla sellainen kuin on ja mä en vaan tajua häntä sitten yhtään. Nämä jälkimmäiset hetket on niitä, kun minulla(kin) on paha olla, eikä jaksaisi, silloin tulee väärinymmärryksiä ja -käsityksiä ja kaikkea. Ehkä Yllä on epärealistinen kuva, että kaiken pitää olla aina kivaa ja kaikki aina toimii – tosin hänellä kyllä on oikeus olla pahoilla mielin ja pahalla päällä, mutta jos mä satun loukkaantumaan hänen sanomisistaan, niin silloin mä rajoitan hänen häneyttään, koska eihän hän voi kontrolloida sitä, mitä hänen suustaan pääsee tai missä asennossa hänen naamansa milloinkin on.

Tokihan minäkin varmaan loukkaan joskus täysin tahtomattani ja Y on siinä mielessä suurempi ihminen, että hän pääsee niistä yli. Mutta kyllä minäkin varaan oikeuden voida pahoin, tuntea niin kuin tunnen, ilman siloittelua ja silittelyä. Ei minunkaan tarvitse ihan kaikkea olankohautuksella ottaa, jos toista nyt sattuu vituttamaan ja se sanoo pahasti. Tällä hetkellä on ollut tosi vaikea, kaiken tämän muun väsymyksen lisäksi, päästä yli niistä sanoista ja vaikka en niitä millään tavoin ajattele, niin se tunne jää. Ja se on halju tunne, josta on vaikea päästä yli, luottaa taas, että kaikki onkin kunnossa ja ”ei se mitään tarkoittanut”. Ei jotenkin uskalla mennä lähelle, päästää lähelle, fyysisesti olen paikalla, henkisesti lukossa.

Olenkin sitten ottanut sitä kuuluisaa omaa aikaa ja Y on ollut kotonaan. Olen nauttinut siitä, että olen saanut olla keskenäni lasten kanssa ja nukkua juuri niin leväälläni sängyssä kuin haluan, tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että kuorsaan välillä, eikä ole tarvinnut Keskustella ja Selvitellä asioita joka päivä. Jos ei näe, ei ole selviteltäviäkään. Ehkä tästä syystä Yn etäsuhteet ennen mua on onnistuneet. Eiku… eihän ne ole.

on se auttanut

Taannoin mainitsin, että aloitan äitini kanssa pariterapian. Nyt nuo kerrat on käyty ja on aika vetää yhteen, mitä on saatu tai ei ole saatu aikaiseksi. Kyllä se auttanut on, ainakin minua. Olen saanut sanottua vuosikausia painaneita asioita, osoitettua äidin ajattelemattomuuttaan heittelemiä faux pas:ita ja kertomaan, miltä ne ovat minusta tuntuneet. Olemme saaneet avattua keskusteluyhteyttä vähän paremmaksi ja äiti on todellakin petrannut asennoitumistaan ja reagointitapaansa kertomiini asioihin.

Se, mikä jäi saavuttamatta, oli mielestäni äidin puolelta tietynlainen itseanalyysi. Monin paikoin tuntui, että hän kyllä kuunteli ja tajusikin asioita, mutta semmoinen syvempi itsetutkiskelu jäi tekemättä. Asiat jäivät jotenkin pinnallisiksi minusta, eikä hän ehkä kuitenkaan tajunnut ihan kaikkia oman toimintansa seurauksia. Edelleen hän puhuu itseään helposti pussiin jopa kahden lauseen sisällä ja on välillä perusteluissaan hyvinkin epälooginen. Jos äiti lukisi sujuvammin lontoota, luetuttaisin hänellä kognitiivista dissonanssia käsittelevän kirjan…

Summa summarum, terapiasta oli apua. Nyt vain jään tekemään omia ”kotitehtäviäni” ja mielenkiinnolla odotan, pystyykö äiti samaan omalta kohdaltaan.

ei potkittu pois

YT:t ohi, ei potkittu pois. Olo on helpottunut ja samalla väsynyt, kai tämä kierros otti enemmän voimille kuin ne kaikki muut. Y lupasi, että me pärjätään kyllä, yhdessä, ja että maailma ei lopu, vaikka työt loppuisivatkin. Näinhän se on, mutta jos on sellainen katastrofigeneraattori kuin minä, niin eihän niistä yöunista juuri mitään tullut ja päivälläkään ei osannut oikein paikallaan olla.

Josko tämä tästä taas helpottaisi, tuntuu ettei tuo uudenuutukainen fibromyalgia oikein tykkää, jos en saa nukutuksi. Viime lauantai meni niin koomassa, etten jaksanut tehdä mitään, jo pelkkä pyykkikoneen täyttö pakotti sohvalle pitkäkseen ja vetelin vartin unia pitkin päivää. Nyt on onneksi jo parempi, tänään oli aamulla jopa ihan virkeä olo.

m79.7

Selvisi sitten sen olonkin mahdollinen syy. Nyt on ravattu lääkärillä, labrassa, erikoislääkärillä ja vielä uudestaan lääkärillä ja erikoislääkärin diagnoosina oli ”kliinisesti tyypillinen fibromyalgia”. Oikeastaan oli helpottavaa saada tietää, etten ole toisaalta luulosairas, mutta tauti ei toisaalta ole kuolemaksikaan. Epätietoisuus on mun kohdallani yleensä se pahin, kestän kokolailla mitä tahansa, kunhan tiedän mistä on kyse.

Ei parannusta, ei hoitoa, pärjäile. No, ainakin lääkäri oli kuunteleva ja asiallinen, kaikki lääkärit kun eivät pidä fibromyalgiaa edes minään sairautena – korkeintaan haamusärkynä ja luulotautina… Nyt sitten pitää vaan opetella elelemään näiden särkyjen kanssa niin, ettei se pääsisi vaikuttamaan normaalielämään. Vähän samalla asenteella siis kuin tähänkin saakka.