äärmiselt imeline

Minusta tuntuu, että tämä vitutuksenpoistoblogi alkaa tihkumaan siirappia. 😉 Mutta toisaalta, henkilökohtaisesti olen vain iloinen, että voin niin hyvin, ettei vituta kuin toisinaan ja silloinkin melko ohimenevästi. Ne, jotka eivät kestä, kun valutan tänne runsaalla kädellä hilloa, kreemiä ja sokerikuorrutetta, voivat varsin vapaasti siirtyä lukemaan ihan muita blogeja ja kiusallanikin jatkan hehkuttamista.

Olen varsin vakaasti sitä mieltä, että olen löytänyt melko harvinaislaatuisen miehen. Se puhuu, se pussaa (ja tekee varsin muutakin…), se ajattelee ihan itse ja sillä on ideoita, se uskaltaa sanoa mulle vastaan ja se keskustelee, sillä on mun luonto ja se osaa yllättää silleen sopivasti. Jotenkin se saa mut aina rakastumaan uudelleen, sellaisilla pienillä asioilla, jotka tuntuvat kuin olevan omasta päästäni lähtöisin, mutta en ole vain ehtinyt ajatella niitä vielä.

Päivänä eräänä oli puhetta, josko kävisimme kesällä paikallisessa historiallis-kaupallispainotteisessa turistiattraktiossa ja kysyin, että voisimmeko samalla käydä kävelemässä myös viereisessä puistossa, jonka ohi olin monesti kulkenut, mutta en ollut koskaan itse puistossa käynyt. Y ehdotti heti, että voisimme vaikka käydä siellä piknikillä. Siis kenen normaalin pekonia syövän heteromiehen mieleen tulee puistossa kävelystä ensimmäiseksi mieleen piknikki?! Kysynpähän vaan. Mutta kyllä, oi kyllä, lähden niin mielelläni piknikille.

Huokaus. On se vaan niin ihana. luv

f5

Millään en malttaisi rauhassa odottaa, että kuvat kolahtavat spostiin… Refreshaan maanisesti postilaatikkoani, joko joko joko! Mutta ei vielä.

Eikä vielä.

Eikä vieläkään.

Eikä…

No, lupasivat ne ’tämän viikon aikana’ – onhan tässä vielä viikkoa jäljellä – ja koitan parhaani mukaan olla muistelematta, että olisiko se sanamuoto sittenkin ollut ’alkuviikosta’. 😉

most excellent!

Minulla oli aivan paras viikonloppu ikinä! Olin saanut Yltä joululahjaksi lahjakortin elämykseen, josta olen haaveillut jo vuosikausia: Pin Up -kuvauksiin. rolleyes Lähdimme siis viikonlopuksi maamme pääkaupunkiin, jossa odottivat ammattitaitoiset maskeeraaja, kampaaja-stylisti ja valokuvaaja. Mua ei ole ikinä puunattu ja puleerattu niin antaumuksella ja niin monen ihmisen toimesta kuin männäviikonloppuna. Asusteeksi valikoituivat kullanhohtoinen korsetti (kuulemma ’wau mikä vyötärö’…), mustat vintage”pikku”pöksyt ja sukkanauhat saumasukkineen sekä huikeat korot, mun lempparia, ehdottomasti! Kuulemma olin sekoitus Vera Elleniä ja Rita Hayworthia, mutta kehuthan toki kuuluvat asiaan ja hemmottelevat egoa siinä missä maskeeraus ja kampaus fyysistä ulkomuotoa.

Kuvaaja oli aivan uskomattoman hyvä ohjeistamaan tällaista koordinaatiovammaista tumpeloakin. 😛 Aluksi jännitti ihan valtavasti, jalat tärisi ja happi meinasi loppua (ai miten niin itsekritiikki on aika voimakasta…?), mutta kovin pian sitä huomasi rentoutuvansa ja nauttivansa kuvattavana olemisesta. Siis minä. Ikinä en olisi voinut uskoa, että voisin nauttia siitä, että keikistelen kameran edessä melko vähissä vaatteissa, mutta se oli oikeasti kivaa. happy  Muutamaa kuvaa kuvaaja näyttikin jo kamerasta ja hämmästyin vilpittömästi, että musta voisi saada niin nättejä kuvia.

Kuvat saa katseltaviksi ja valittaviksi tällä viikolla ja voi pojat, etten meinaa malttaa odottaa! lol Oli ihan best ever kokemus! Yy… luv

kaap die goeie hoop

Mistäs nyt tuulee? Hyväntoivonniemeltä päin varmaan. Olohan on jopa hieman riehakas, melkein voisi sanoa ’iloinen’. Tai no, ehkä jälkimmäinen on vielä liioiteltua, mutta jotenkin vain tuli kummallinen hyvän olon puuska. Velikultien kanssa asiat ovat perjantaista huolimatta hyvin, eikä edes ajatus illasta PKn kanssa ahista.

Hämmästyttävää tällainen, tältäkö se tuntuukin? Olin jo melkein unohtanut millaista on olla ahistumaton. Nautitaan tästä nyt niin kauan kuin tätä kestää, on tämä sen arvoistakin.