valoa tunnelin päässä

En vain vielä tiedä, onko se juna…

Kävin siis siellä pomopomopomoneuvottelussa. Se oli yllätyksekseni ihan hyvähenkinen tilaisuus, esimiehen esimies on ihan fiksu kaveri ja vissiin olin sedät säikäyttänyt, kun kumpikin luuli, että tilanne on Hirvittävän Paha ja tarvitaan Järeitä Toimenpiteitä. Ainoa, mitä pyysin – kuten olen jo monta vuotta pyytänyt – oli päästä toiseen toimipisteeseen tekemään töitä, pois tästä hulluinpesästä. Nyt se sitten yhtäkkiä sopikin, eikä ollut mitään mutinoita siitä, että pomo tahtoo kerran kuussa käydessään olla juuri täällä eikä siellä toisaalla laisinkaan. Etätöitäkin ehdottivat, mutta sanoin, että jos tunnen olevani työpaikalla täysin yksin, niin kotona minä vasta yksin olisinkin…

Pysyin ihan kasassa siihen saakka, kunnes pomo kysyi opiskeluista, hajosin ihan täysin, kun vastasin, että se on ollut henkireikä, koska siellä on edes yksi porukka, johon tunnen kuuluvani. Että on edes jotain. Sedät hämmentyivät itkevän eukon edessä, reppanat. En jaksanut välittää, itkin vain ja räkästin nenäliinaa.

Summa summarum, saan vaihtaa toimipistettä, kaikki on pomojen kanssa hyvin (siis no hard feelings or so) ja huomenna mä muutan. Enää täytyy uskaltaa täällä laittaa ihmisille tieto, että vaihdan – ihan varmasti kysyvät, että miksi. En tiedä mitä sanoa.

Mainokset

depressiivinen ja uupunut

Lääkäri tutkaili psykologin merkintöjä, mun täyttelemiä lappusia ja tuli tulokseen, että tämän hetkiseksi diagnoosiksi tulee ”vakava masennus ja kohtalainen työuupumus”. Että semmosta. *huoh* Lääkkeet sain, kai ne aikanaan taittaa pahimman terän tästä olosta, vaikka – lääkäriä lainatakseni – eiväthän ne mitään korjaa. Puhuimme, että esimiehen kanssa pitäisi varmaan pitää palaveri tästä ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta mun on vaan kovin vaikea saada tästä pomolle sanottua, kun aina on kaikki ollut ”hyvin”, kun se on minulle soitellut ja kuulumisia kysynyt. Lääkäri sitten topakkana kysyi, että no soittaako hän ja soittaako heti. Ja soitti, kun sai luvan. Sovittiin palaveri ensi viikoksi, kun pomo on muutenkin näille huudeille tulossa ja minä aloin odottaa pelko persiissä tulevaa aikaa. Tässä lafkassa kun ei koskaan tiedä, tuleeko ruoskaa siitä, ettei jaksakaan laulaa ylistyshymniä firmalle.

Tänään esimies sitten soitti minulle, että hän ottaa sitten oman esimiehensä mukaan tuonne keskusteluun… Tämähän ei meikäläisen oloa juurikaan helpottanut, välittömästi tuli tunne, että ne jyrää meitin, kaikki on mun syytäni jollain tavalla kuitenkin ja saan raippoja ja rangaistuksen sekä mahdollisesti lapun kouraan, että ei tartte tulla enää, kun et kerta jaksa. No, onneksi tilanne ei sentään ihan näin paha ole, tosin ensimmäiset ajatukset varmaan parhaiten kuvastaa mun käsitystäni tästä firmasta ja sen toimintatavoista… Sain sanottua pomolle, että ymmärtäähän se, että tässä ei ole kyse siitä, vaan että ongelma on täällä mun vakitoimipisteessä ja että meidän välillä ei ole mitään pahaa. Pomo jollain tasolla yllätti sanomalla, että eihän hän ole missään vaiheessa niin luullut ja että nyt on vaan tärkeintä, että löydetään keinoja, jolla mulle saadaan parempi olo ja jaksaminen töissä. Kai tää tästä. Ensi viikko sitten taas kertoo paljon.

sancho panza

Olen niin väsynyt taistelemaan tuulimyllyjä vastaan tämän Don Quijote -armeijan kanssa. Kun tuntuu, että mikään yksinkertainenkaan asia ei mene perille, ja jos asiasta muistuttaa, niin vastauksena on syvä hiljaisuus, ihan kuin se pyyhkisi pois kaikki mokat. Asiakas antaa mulle ”palautetta” ja minä pokkuroin asiakkaan edessä, kun toiset hoitaa hommiaan miten sattuu – tai ei edes hoida niitä ja asiat kaatuu mulle.

Mä tunnun olevan putiikin virallinen paskanlappaja, jolle tuupataan puoliksi pureskellut asiat, muut sinnepäin rävelletyt ja jopa toisten suoranaisten virheiden jälkipyykki . Sitten koitan selvitellä solmuja auki niin, että asiakkaalla ei mene prinssinakki sieraimeen. Ja tietenkin saan huudot asiakkaalta kun kestää, ja ”omalta” porukalta kun väärin sammutettu. Ei tämmöistä jaksa kenenkään pää määräänsä enempää ja mä olen nyt jo ainakin vuoden kärvistellyt tässä paskaraossa. Ei sellaista päivää, ettei ihmisten suoranainen tyhmyys, välinpitämättömyys, huolimattomuus tai muuten vaan asennevamma saisi päreitä palamaan. Ja johto taputtelee toisiaan olalle, kuinka me ollaankaan hyviä ja meillä on parhaat asiantuntijat remmissä kaksneljäseiska. Asiantuntijat my ass. Näiden valiojoukko ei osaisi edes kävellä ja pureskella purkkaa samaan aikaan.

löysässä hirressä

Odottaminen  on inhaa. Kävin lääkärillä ja lekuri oli erittäin myötätuntoinen ja kuunteli kokolailla jopa kauhistuneena vuodatustani näistä työolosuhteista. Ihmetteli, kuinka olen ylipäätään jaksanut näinkin pitkään ja passitti pyskologille juttelemaan. Sanoi, että ei siitä varmasti muuta apua ole, mutta saapahan ainakin purkaa tuota oloa, ja ehdotti, että josko kutsuttaisiin pomokin neuvonpitoon ihan lekurin pakeille, josko saataisiin sekin ymmärtämään, että mun pääni ei kestä. En ole varma, olenko moiseen valmis, tässä firmassa kun ei saa olla ”heikko” tai esittää kritiikkiä firmaa kohtaan – sitä pian huomaa yksityisten YT:iden olevan päällä ja punainen lappu kourassa ”lepäämässä”.

Roikun siis löysässä hirressä ja koitan pitää itseni kasassa psykologin tapaamiseen saakka. Tiedän, että puhuminen auttaa ja jotenkin sen, edes hetkellisen, helpotuksen odottaminen on vaikeaa. En usko, että mikään varsinaisesti helpottuu tai muuttuu, mutta saanpahan sanoa, että tämä on välillä yhtä helvettiä. Saan sanoa sen ihmiselle, jolla ei ole mitään kytköksiä firmaan ja saan vuodattaa ihan kaiken pois, mikä painaa. Ei tämä paska kultaamalla paremmaksi muutu, mutta saapahan ainakin sanoa suoraan, että se on paskaa.

myönteinen hyönteinen vs. grumpy cat

Syksy on tullut. En tiedä, johtuuko tämä alati kasvava vitutus siitä, vai siitä että töissä on edelleen paskaa. Joka tapauksessa olen huomannut itsekin olevani kamalan negatiivinen koko ajan ja pienen pienet asiat ärsyttävät ja saavat järkyttävän suuria mittasuhteita mun mielessäni. Kiljuvat kakarat, jalkakäytäville änkeävät pyöräilijät, minäminäminä-asenteella liikenteessä olevat ihmiset, ylipäätään ihan kaikki kiristää pinnan perse-erkkiraivoon saakka. Henkinen tilani alkaa selvästi olla ”muutan vuorille ja elän erakkona” -vaiheessa ja tämä on mennyt niin pahaksi, että Yykin jo siitä minulle lempeästi mainitsi.

Nyt vain ei millään jaksaisi olla myönteinen hyönteinen (ja miten sille sitten kävikään – paljonpa oli siitäkin asenteesta apua…), kun grumpy cat minussa lyö littuun sen öttiäisen alta aikayksikön. Onhan tämä elämä toki kiireistä kaikkineen, mutta luulen, että tässä on taustalla jotain muutakin kuin vitutus, luottamuspula, vainoharha ja jatkuva pelko persiissä työpaikalla. Päätin siis mennä lääkäriin ja huomenna sitten katsotaan, antaako se lähetteen päälääkärille vai passittaako kotiin syömään napeilla itseni onnelliseksi.

715517

Tämä on nyt sitten julkinen avautuminen tisseistä. Omistani. Eilen tajusin, miksi en pidä niistä. Ei sillä, ovathan ne pienet, mutta muuten oikein mukavat, Y tykkää, ikään ja imetyksiin nähden jopa melko terhakat – ja herkät. Oivat tissit siis kaikin puolin, mutta rumat.  Olen miettinyt joskus niiden suurentamista, mutta eilen tajusin, että en oikeastaan edes haluaisi isompia, kunhan olisivat eri muotoiset. Haluaisin sellaiset nätit pisaranmalliset, ”tavallisen rinnan” näköiset, en tällaisia ketunnokkia.

Näillä nyt kuitenkin vain mennään, mitä luonto on suonut, ei minusta ole veitsen alle menemään ihan vain tuommoisen takia. Vituttaahan se joskus kuin pientä oravaa, että nämä on mallia teepussit, mutta taidan kuitenkin joka tapauksessa arvostaa enemmän sitä herkkyyttä kuin ulkonäköä. Jos olisi pakko mennä silpomaan itseään, niin ehkä taitaisin kuitenkin ennemmin pyytää napsauttamaan pois tuon ylimääräisen vatsanahan, jota raskauksista jäi tuohon sektioarven päälle roikkumaan…