b.e.d. of thorns

Mulla on syömishäiriö, on ollut jo pitkän pitkän aikaa, alakouluikäisestä saakka. Joka päivä, joka ainoa päivä, olen tapellut itseni kanssa, että saisin terveen suhtautumisen ruokaan: ruoka on ystävä, ruoka ei ole vihollinen, ruoka on hyvää ja terveellistä, ruokaa voi ja pitää syödä kohtuudella, ruokaa ei tarvitse vältellä eikä ahmia. Näin aikuisena olen oppinut taistelemaan tuota syömishäiriötä vastaan paremmin, olla antamatta periksi sille, rationalisoida tieni läpi mielen karikkojen, mutta silti se on olemassa eikä se varmaankaan ikinä parane, häviä pois.

Olen kauhulla huomannut, että tuo häiriö on viime aikoina nostanut rumaa päätään, tunnen itseni lihavaksi, epämiellyttäväksi, läskiksi. Olen tullut liian tietoiseksi ruuasta, syömisestä, kaloreista, tunnen huonoa omatuntoa minkä tahansa syömisestä, en halua syödä muiden nähden kuin salaattia tai muuta vähäkalorista, minua inhottaa kun huomaan että joku katsoo kun syön ("kattokaa kun läski syö, yöök, inhaa, eikö toi läski ämmä oo syöny jo tarpeeksi"), haluan olla mahdollisimman huomaamaton. Olisi niin helppoa antaa häiriölle periksi, se houkuttaa niin kovasti. Olla syömättä muiden nähden, närkkiä ruokaa, olla pieniruokainen ja sievä – ja sitten kun toiset selkänsä kääntävät ja ilta pimenee, raidata kaapit ja syödä jääkaapista valokin, kunhan se vain vähän tuoksuu ruualle. Jälkikäteen paha olla ja morkkis, miksi menin taas tämän tekemään. Osa musta haluaa nääntyä, kuihtua, lakata kokonaan syömästä, mutta suurella osalla minusta on onneksi reipas ruokahalu ja luontainen inho näläntunnetta kohtaan, niinpä minusta ei onneksi saa anorektikkoa – henkisesti kyllä, fyysisesti ei.

Tällaisessa mielentilassa tuntuu helevetin pahalle, jos mun valintojani epäillään, "oletko ihan varma, että voit syödä tuon", tai kiinnitetään huomiota siihen mitä syön. Se tuntuu pahimman laatuiselta selkään puukottamiselta, nämä henkisesti kipeimmät tuntemukseni kun olen avannut luottaen ja luottamuksella. Tiedän, että olen läski, ei siitä tarvitse enää erikseen kenenkään muistuttaa, sitä olen kuullut lapsena aivan tarpeeksi. Apua minä tarvitsen tämän kanssa, henkistä tukea siihen, että ruoka on hyvä juttu – tai lähinnä siihen, että ruoka ei ole mikään Juttu, vaan ihan normaali asia ihmisen elämässä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s