empatiakyvytön, mutta tyytyväinen

En ole kaivannut PKta, enkä ole tuntenut huonoa omatuntoa, oikeastaan en edes empatiaa, kun se kirjoitti sähköpostia ja kertoi ikävöivänsä ja itkeneensä itsensä uneen. Ehkä olen paha ihminen, mutta jotenkin vain tuntuu sille, että jos se olisi ajatellut vähän (tai no, paljon) aikaisemmin asioita, sen ei tarvitsisi itkeä itseään uneen. Totuus on, että mä en tunne oikein mitään, vaikka se mulle tuommoisia sanoisikin. Viimeiset ajat täällä samojen seinien sisällä kun kuitenkin tuntuivat kuin vieraan ihmisen kanssa olisi asunut.

Tänään saunasta pihapenkillä vilvoitellessani ajattelin, että tätä minä olisin tarvinnut silloin kuusi vuotta sitten. Oman elämän, oman rauhan, omat tavat, kaiken omaa. Ja että jos olisin sen saanut, niin emme luultavasti PKn kanssa olisi tässä tilanteessa missä olemme, vaan olisimme yhdessä ja todennäköisesti ehkä onnellisiakin. Tai sitten emme, mistä sen ikinä tietää. Mutta omaa elämää olen kaivannut, kaivannut niin kovin paljon. Nyt on ’sitten’ ja mä olen selvinnyt tänne asti. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s