kun kerran aloittaa, niin ei osaa lopettaa

Tänään on sitten koettu sekin, että itkin töissä. Kaikki vain kaatui päälle ja lopulta istuin vessassa itkemässä. Läikikästä naamaani ja turvonneita silmiäni selittelin sitten alkavalla flunssalla ja soitin työterveyteenkin. Hyvin pienet asiat nostaa kyyneleet silmiin, jo sekin ettei työterveydestä vastattu heti, vaan jouduin yrittämään muutamaan kertaan. Saikku tuntuu pahalle ajatukselle, kun kotona ei jaksa olla, siellä vain kiertäisi kehää ahdistuneena. Mutta toisaalta töissäkään ei oikein pysty olemaan, saati sitten töitä tekemään.

Yylle kerroin tästä kaikesta ja se komensi mut kotiinsa. Lähti itse kesken päivän töistä ja tuli katsomaan. Toi ruokaa, keitti teetä, peitteli palelevan ja tärisevän mut sohvalle, otti kainaloon ja antoi itkeä, piti vain lähellä ja silitti. Rakas, rakas Y, mun velhoni ja leijonani. Ruuan jälkeen se peitteli mut sänkyynsä ja lähti takaisin töihin. Nukuin melkein pari tuntia ja herätessä oli noin puolisen tunnin ajan parempi olo. Sitten alkoi taas itkettää ilman mitään sen kummempaa syytä ja se on jatkunut nyt pitkin iltapäivää. Näköjään tämä on se syy, miksi olen sitä itkua pidättänyt: kun kerran aloitan, niin en sitten saa sitä enää loppumaan.

En haluaisi lähteä kotiin. Haluaisin jäädä tänne, missä musta pidetään huolta. Ja taas itkettää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s