luottamuspula ja rohkenemattomuutta

Mä en luota enää rakkauden pysyvyyteen. Niin paljon kuin sitä aina vannotaan ja kauniita sanoja sanotaan, niin silti siitä tulee kertakäyttötavaraa, yhdentekevää, itsestäänselvää. Ei se kestä kuitenkaan, johan se on nähty. En minä usko enää siihen että jossain olisi ihminen, joka oikeasti jaksaisi tehdä töitä rakkauden eteen ja jolle en muuttuisi ajan saatossa itsestäänselvyydeksi. Semmoiset tarinat alkaa vain "Olipa kerran…" ja niillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Toisaalta sitten taas sielua raastaa katsella, kun PK yrittää. Se tekee nyt kaikkensa korjatakseen asioita – ja kaikesta siitä huolimatta pelkään, että on liian myöhäistä: musta ei tunnu millekään. Surettaa, kun näkee kuinka nälkäisenä se odottaa edes yhtä halausta, kaunista sanaa, kiitosta – ja minä en pysty, ettei se ymmärrä väärin ja herättele toiveita, kun mitään en nyt voi luvata. Osa musta haluaa halata, sanoa että kaikki korjaantuu, mutta en voi luvata mitään ja pelkään, että jos päästän PKn edes vähän lähemmäs, niin se kuvittelee kaiken olevan taas entisellään – ja se romahdus on sitä suurempi, jos ja kun sitten ei olekaan. Repii kahtaalle niin kovasti, kun toisaalta haluaisi toiselle sitä tunnustusta antaa, mutta toisaalta se tuntuu niin valheelliselle, kun ei itse tiedä mistään mitään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s