osaisinko

Olen miettinyt tätä suhdetta peratessa, osaisinko olla yksin. Jaksaisinko minä. Koska se sen lähtökohdan pitäisi olla, ei mikään "vaihtokauppa", vaan pitäisi opetella olemaan itsekseen. Toisaalta mä kaipaan sitä aivan valtavasti, vain minä päättämässä asioista, niistä ihan omistani, eikä tarvitsisi kysyä keneltäkään mitään, perustella mitään, vääntää rautalangasta, ei mitään. LIstä erottuani en ollut tarpeeksi yksin, koska oli PK. Ja silloin sitä vielä halusinkin olla kiinteästi yhdessä – mutta niin halusi PKkin, tällä hetkellä tuntuu, että vähän turhankin paljon.

Muistan senkin kerran, kun sanoin eräänä iltana jonkin riidan päätteeksi, että haluaisin olla yksin tämän illan, niin PK sai hepulin, itki ja huusi, etten saa mennä yksin, jättää häntä yksin. Olisinpa nähnyt merkit jo silloin, olisinpa tajunnut. Ja se, kun sain vihdoin Oman Kodin remontin valmiiksi ja pääsin muuttamaan. PK halusi välttämättä astua kanssani yhtä aikaa kynnyksen yli – hän piti sitä jo silloin Yhteisenä Kotina, ei vain minun kotinani. Ja minä kun niin nautin siitä, että minulla oli Oma Koti, itse tehty, itse sisustettu, keneltäkään kysymättä. Ja sitä minä kaipaan, Omaa Kotia.

Mutta sitten siinä on se toinen puoli. Yksin oleminen. En minä voi – enkä edes halua – ajatella, että Y olisi mitenkään "varalla", odottamassa että saan pääni järjestykseen. Se olisi vain niin perustavanlaatuisesti väärin Yytä kohtaan, en voi tehdä sellaista, vaikka uskonkin, että Y odottaisi. Yllä on oma elämä ja hyvä niin, en halua antaa katteettomia lupauksia, kiirehtiä mitään tai mihinkään. Luulen, että jos eroaisin PKsta, haluaisin ensin olla ihan itsekseni, voisin "seurustella" Yyn kanssa kuten suhdetta aloittaessa seurustellaan, tutustua siihen puoleen mitä en vielä tunne eli siihen miten Yyn kanssa ollaan parisuhteessa "virallisesti", ilman salailua. Mutta mikään ei takaa, että se(kään) toimii ja yksinäisyys pelottaa. Varmasti yksin oleminen tuntuisi alkuun juhlavalta, luksukselta suorastaan, mutta vuosikausien yksinäisyyden ajattelu ahdistaa. Ja se on mahdollisuus. Ei kukaan voi taata mitään. Ei missään parisuhteessa, sen olen kyllä oppinut.

Olen pohtinut, riittääkö minulle tämä "tuttu ja turvallinen" PKn kanssa. Se, että mitään suurta kipinää ei ole, että "ollaan vaan". Voinko olla tyytyväinen sellaiseen elämään? Mitä muita vaihtoehtoja on? Miten ollaan onnellinen, mitä siihen vaaditaan? Onko mun asenteeni vain väärä? PK rakastaa mua (ainakin vielä) ja haluaa olla mun kanssani. Mikä mussa on vikana, kun en osaa olla tyytyväinen siihen mitä mulla on?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s