hetki vai paikkailua?

PKllakin on hetkensä. Tänään tulin esikoisen kanssa kotiin urheiluvälinekaupasta ja meinasin itkua vääntää, kun tajusin, että mitään ruokatarpeita ei ollut sulana, kaikki pakkasessa tuhannen jäässä, ja kaiken lisäksi olin niin kuitti, että ajatuskin ruuanlaitosta kuvotti. Esitin toiveen, että mentäisiin syömään jonnekin koko porukalla, mutta kuopus nosti äläkän, ettei tahdo lähteä kotoa mihinkään (sillä on joskus tuommoisia kausia). Esikoinenkaan ei ollut mitenkään intoutunut lähtemään, kun oli juuri itsensä sohvalle asetellut ja jos esikoinen alkaa hankalaksi, niin se on sitten oikeasti tosi hankala.

Minä lakkasin jaksamasta. Seisoin keittiössä ja tuijotin lattiassa olevaa tahraa. Aivot pysähtyivät ja kaikki ulkopuolelta haihtui, muutin sisääni ja päätin, että elän nyt hiljaisuuden kuplassa enkä tule ikinä pois. PK huomasi (kerrankin), etten jaksa – kyyneleet mun silmissä tietenkin saattoi auttaa epätoivon hetken havaitsemista – ja rauhoitti kuopuksen, komensi lapset pukeutumaan uloslähtöä varten ja kävi herättämässä mut. Päästiin tästä kaikesta huolimatta sitten syömään ja protestoineet mukulatkin söivät hyvällä ruokahalulla. 

PKllakin on siis hetkensä. Minun ongelmani on nyt sitten vain se, että en ole varma yrittääkö se oikeasti vai koittaako se vain epätoivoisesti paikkailla mokiaan. En tiedä, onko sillä loppuviimeen käytännön kannalta mitään väliä, mutta ajatuksen tasolla sillä on minulle hurjan suuri ero.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s