ei yksin

Ei se haaste olekaan etäisyys eikä yhteydenpidon määrä tai mikään niistä muistakaan asioista, jonka olen tähän asti kuvitellut ongelmakseni – ei yksikään ainakaan ihan sellaisenaan. Kai se nyt näin testituloksiin nojautuen pitää itselleenkin tunnustaa, että se on se seura, joka sen levottoman ja ulvovaisen olon tekee. Kun seura on "jotain ihan muuta", ei etäisyys eikä harva yhteydenpito tunnu pahalta, vaan sisällä on jonkinlainen varmuus siitä, että olen edelleen olemassa. Mutta kun seura vaihtuu, niin nuo kaikki ulvottavat asiat niputtuvat ja tekevät mun olemassaolostani on päivä päivältä epävarmempaa – mun omassa päässäni ainakin. Tietty seura kun eräällä tavalla "vaatii" tapojen, tekemisten ja ylipäätään kaiken muokkausta mun kannaltani melko radikaalisti ja tämä taas saa mut hyvinkin vahvasti epäilemään olemassaoloani. Vähän silleen "poissa silmistä ja spostista, poissa mielestä" -tyyliin. Ja onhan siinä toki ripaus sitä suuruudenhulluuttakin joukossa, toki. Kukapa ei haluaisi olla Tärkeä ja pysyäkin sellaisena… Mutta silloin kun kehiin astuu Tärkeämpi, niin ymmärrettävästi positiivi väistää komparatiivia – varsinkin kun ko. komparatiivi on myös se superlatiivi.

Perkeleellistä tämä itseluottamuksen puute! Ja -tunnon ja -arvostuksen ja mitä -vielä. Puutteellinen koko eukko.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s